Eerik puhui yhäti kiihkeästi ja hänen viime sanainsa aikana levisi marskin kasvoille varjo, joka jätti jälkeensä syvän, vakavan, melkeinpä surullisen ilmeen. Hän oli vaiti hetkisen, ennenkuin vastasi.
"Mitä Söderköpingissä tapahtui, sitä voi lailla puolustaa", sanoi hän syvällä ja totisella äänellä. "Ja mitä omasta kohtalostanne puhutte, että yksiksenne jäisitte ja olisitte ilman tätä talonpoikaisjoukkoa … niin luulen että siihen voisivat parhaiten vastata ne miehet, jotka ovat kuten tekin olleet Engelbrektin ystäviä, mutta nyt ovat minun miehiäni. Ne, jotka saitte panttivangeiksenne, nimittäin Herman Berman ja lankoni, herra Niilo Steeninpoika, voivat todistaa, vainoonko heitä. Mutta sanokaa te minulle, herra Eerik", jatkoi hän sitten katsellen terävästi vihamiestään, "mitä minun ja ystäväini tulee ajatella teistä ja teidän nykyisestä puuhastanne? Jos teillä on menestystä ja te voitatte minut taistelussa ja minä kaadun miekkaanne, niin mitä sitten aiotte? Oletteko silloin tarkoituksenne perillä?"
"Olen!" vastasi Eerik katsoen rehellisesti Kaarloa silmiin. "Mitä tahdon, sen saatte nyt kuulla, minä tahdon kotimaisen ruotsalaisen kuninkaan, joka hallitsee valtakuntaa, niinkuin laki käskee ja niinkuin vanhat hyvät tavat opettavat; jos siis voitan, niin tapahtuu ensimmäiseksi kuninkaan vaali…"
"Ja helppoa lienee käsittää, kenestä kuningas tehdään!" lausui marski hymyillen.
"Kuka kuninkaaksi tulee, ette tienne te enkä minä", vastasi Eerik, "mutta varmaa on, ettei siitä koskaan tule kuningasta, jota te nyt tarkoititte. Sitä saatte kysyä niiltä miehiltä, jotka kuulivat sanani jäällä Arbogan luona, jossa talonpojat vannoivat seuraavansa minua. Mitä silloin sanoin, siinä pysyn, ja se jääpi Ruotsin rahvaan kuolemattomaksi lupaukseksi ja tulee täytäntöön kerran, vaikka sekä te että minä olisimme jo aikoja sitten maanneet maan mustassa povessa."
"Siinä olen teidän kanssanne yhtä mieltä, Eerik, ja siinä on tarkoitukseni aivan sama kuin teidän ja rahvaan tarkoitus. Mutta sanokaa nyt minulle, ettekö luule tätä tarkoitusta voitavan saavuttaa paremmin, jos yhteisesti työskentelemme, kuin että koetamme toteuttaa sitä eriksemme ja vielä aseet kädessä toisiamme vastaan?"
"Ei koskaan, marski", lausui Eerik kiivaasti, "siihen vereen, joka vuosi Söderköpingissä, hukkui minun luottamukseni teihin; tämä on toinen seikka ja toinen on tämä: te ette voi vannoa sitä valaa, jonka minä vannoin, ettette itse tahdo panna kuninkaankruunua päähänne."
"Taaskin puhutte liikaa, herra Eerik … tahdon vannoa valalla, että olen sille miehelle uskollinen, joka kerran Ruotsin lain mukaan valitaan kuninkaaksi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik kuningas sanani kuulkoot!"
Nyt tuli Eerik vuorostaan sanattomaksi. Hän kääntyi pois ja astui vähän syrjään, ikäänkuin tarvitsisi punnita asiaa. Siten syntyneen äänettömyyden aikana, tuli esiin eräs nunna juhlallisesti lähestyen soihtujen valaisemaa piiriä. Siihen hän pysähtyi ja sekä marski että Eerik Puke katselivat hämmästyneinä tätä haamun kaltaista ilmiötä.
"Rauhaa ja sovintoa", alkoi nunna lausumaan ojentaen molemmat kätensä tummaa taivasta kohden, "rauhaa ja sovintoa lupaa marski, rauhaa ja sovintoa luvatkoon Eerik Pukekin, valtakunnan tähden ja sen suuren tarkoituksen tähden, joka on teille kummallekin yhteinen… Totelkaa sen vuoksi minun neuvoani, joka olen läheinen teille kummallekin ja joka voin vapaasti lausua ajatukseni teistä … vannokoon marski valansa tässä vieressä olevassa kappelissa ja ojentakaat sitten toisillenne kätenne palvellaksenne yhteistä asiaa."