Hiljaisuus vallitsi yltympäri, ja yön varjot alkoivat väistyä päivän ensi koiton tieltä, ikäänkuin nunnan lausumat rauhan sanat olisivat olleet yön hengettäriä karkoittava loitsu. Ja sekä Eerikiin että marskiin tekivät sanat huomattavan vaikutuksen.
"Tapahtukoon, kuten te sanotte, hurskas sisar!" sanoi jälkimmäinen, "minä olen valmis toistamaan valani Herran alttarin ääressä! Ja sitten ojennan käteni teille sovinnoksi, jos niin tahdotte, herra Eerik."
"Sen valan haluan kuulla", lisäsi Eerik astuen marskin luo, "kunpa voisitte samoin puhdistautua veren viasta joka…"
Eerik ei lausunut ajatustaan loppuun asti, vaan tarkasteli Kaarlon kasvoja, mutta niissä näkyi enemmän surumielisyyttä kuin vihaa.
"Ja jos sen voin?" kysyi Kaarlo.
"Jos sen voitte … niin silloin tarjoon minäkin käteni sovintoon."
Sitten he lähtivät Harakerin kirkolle päin astumaan, ja miehet seurasivat heitä soihdut käsissä.
Mutta metsässä vähän ulompana varsinaisesta leiristä, johon siis harvoin kukaan pistäytyi päivän kuluessa, oli Niilo Bonpoika puuhun sidottuna, mieli täynnä synkkää epätoivoa. Kaikki oli nyt selvinnyt hänelle. Mies, joka äsken oli hänet murhata, oli sama, jonka hän näki Silverhättanissa Visbyssä; nunna ei voinut olla kukaan muu kuin Bengta-rouva, ja miehen haparoiminen hänen kaulaansa nutun alta, joka vieläkin oli auki jättäen hänen rintansa talvikylmän käsiin paljaaksi, tarkoitti hänen äidinisänsä kaulaketjua. Muuta tarkoitusta ei sillä voinut olla; sen oli siis täytynyt Visbyn tapauksen jälkeen joutua Bengta-rouvan käsistä taas pois.
Ja nämä särkevät nyt hänen kauniit aikeensa sovun saamiseksi marskin ja Eerikin välille, ja painavat poistamattoman tahran jälkimmäisen ritarikunniaan, jos marskin kimppuun hyökätään salakavalasti kirkossa! Nuorukainen väänteli tuskaisesti sidottuja käsiään, mutta siteet olivat liian lujat. Vihdoin hän huusi, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta alkoi ruskottaa päivänkoiton heikko kajastus korkeain honkain takaa. Nuorukainen sitä tuskin huomasi. Hänestä olisi olo tuntunut yöltä, vaikka aurinkokin olisi paistanut vasten hänen kasvojaan.
Mutta kesken tuskaansa luuli hän kuulevansa hevosen hirnuvan. Oliko erehdystä, mutta hän oli tuntevinaan oman hevosensa äänen, jonka hän oli jättänyt metsään tuvan luokse. Tämä uskollinen eläin tervehti siten herraansa joka aamu, kun tämä tuli talliin. Tällaisina hetkinä, jolloin mieli on ylenmäärin jännityksessä, kuten Niilon nyt oli, pettävät ihmistä usein omat mielikuvat. Sielu ikäänkuin koettaa korvata hetken kärsimyksiä kuvilla, jotka seuraavana hetkenä luhistuvat kokoon kuin harhailevan merimiehen kangastukset ja tekevät siten nykyhetken kaksinverroin tukalammaksi.