Tällä kertaa ei ääni kuitenkaan ollut erehdystä. Hirnahdus kuului taas, ja nyt paljoa lähempää. Niilo rohkeni tuskin hengittää, hänen koko olemuksensa keskittyi korvaan. Hän kuuli hevosen juoksevan, ja ääni läheni yhä: se pysähtyi, ja ratsastaja hyppäsi satulasta. Puun takaa kuului kiireisiä askeleita ja samassa kuiskasi eräs ääni hänen korvaansa:
"Toimita asiasi, Niilo Bonpoika … täällä puiden takana on hevosesi!"
Voimakas käsi tuntui vihlaisevan nopeasti poikki ne köydet, joilla hän oli sidottu. Samassa ne putosivat maahan, ja hän oli vapaa. Hän kääntyi nopeasti kiittääkseen vapauttajaansa.
Erään puun takaa näki hän aamun hämärässä kokoonkyyristyneen haamun, yllään valkea mantteli, joten häntä oli vaikea lumesta eroittaa. Ja tämä haamu otti samassa jättiläishypyn loikaten puun juurelta pois, ja kun Niilo meni tiheäin oksain läpi katsomaan, näki hän saman valkean haamun istuvan hevosensa selässä yhtä kyyristyneenä ja viheliäisenä kuin äsken puun juurella. Hän huusi sille, mutta hänen huutonsa sai pelastajan vaan kiirehtämään pakoansa. Kokoonkyyristynyt olento melkein kuin lensi puiden välitse.
Aivan lähellä sitä puuta, jonka luo tuo kummallinen olento oli ensiksi ilmaantunut ratsunsa selkään, löysi Niilo oman hevosensa, joka taaskin hirnahti hänelle. Ensi riemuissaan odottamattoman pelastuksensa johdosta lankesi Niilo polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli niin ihmeellisesti häntä auttanut, sekä rukoili häneltä voimaa siihen työhön, johon nyt aikoi rientää. Sitten hän päästi ratsunsa ohjat puusta ja hyppäsi sen selkään.
Hän läksi itää kohden mutta teki ison mutkan pohjoiseen päin välttääkseen mahdollisuuden mukaan leiriä ja talonpoikaisjoukkoa, mikä onnistuikin. Hetken ratsastettuaan saapui hän katetulle polulle, sitä myöten tuli hän sille pienelle joelle, joka oli Eerik-herran aseman rajana Hälle-metsässä. Pian tuli hän jäätyneen joen yli ja siitä Harakerin aukealle, jolla vanha kappeli näkyi kuvastuen vaaleata aamutaivasta vasten. Kappeli oli vanha puurakennus, jonka pienistä ikkunoista loisti nyt kynttiläin valo.
Sydän tykytti kahta kiivaammin nuorukaisen rinnassa, kuta lähemmäksi hän tuli kappelia, hän arveli itsekseen kauhistuksella, tulisiko liian myöhään, vai eikö konnantyötä oltu vielä ehditty panna toimeen. Tultuaan pääkäytävän eteen, näki hän oven halkeamasta tulta; hän hyppäsi satulasta ja katseli sisään. Siellä seisoivat molemmat herrat alttarin edessä, ja marski näytti tällä hetkellä puhuvan. Eerikistä vähän syrjään seisoi nunna ja vähän etempänä molemmin puolin kaksi miestä kummankin seurueesta.
Kaikki oli siis vielä oikealla tolallaan, jonka vuoksi Niilo nousi taasen satulaansa. Hän katseli ympärilleen, etsien marskin seuruetta, jonka täytyi olla läheisyydessä, ja hän näkikin kirkosta vähän matkaa etelään päin tien vieressä tumman kasan, josta kuvastui teräviä piikkiä aamutaivasta vasten. Siinä oli viisikymmentä ratsumiestä. Niilo syöksyi heidän luokseen ja lausui äimistyneen päällysmiehen korvaan, joka tuskin uskoi silmiään nähdessään marskin aseenkantajan tulevan vihollisten leiristä:
"Jumalan nimessä marskia vastaan on viritetty juonia … olkaa valmiit; kun kuulette miekan kalsketta kappelista niin rientäkää sinne … samoin täytyy herra Eerikinkin seuralaisten tehdä, sillä hän ei itse tiedä siitä mitään!"
Päällysmies aikoi kysyä jotakin, mutta Niilo Bonpoika karahutti taasen kirkon luo, jossa hän näkyi astuvan ratsultaan ja lähestyvän ovea. Kirkossa olivat molemmat herrat vielä alttarin ääressä, mutta tällä kertaa Eerik puhui.