"Valaa, jonka olette vannonut, marski Kaarlo", sanoi hän, "pidän arvossa … mutta sitä en käsitä, miten voitte ritarina niin menetellä aseveljeäni vastaan, ja sen vuoksi on riitamme lopultakin miekalla ratkaistava…"
Kappelin ovi avattiin kiivaasti, ja alttarin luo riensi eräs nuorukainen. Kun hän tuli valopiiriin, niin tunsivat kaikki hänet Niilo Bonpojaksi, kaikki näyttivät kummastuneilta, ja marskin kasvoilla näkyi suuttumusta, nunnan kasvoilla vihaa. Viimeksi mainittu vavahti ja katsahti terävästi sakariston ovelle.
Niilon poski oli kalpea, mutta hänen katseensa oli varma. Hän taivutti kunnioittavasti päätään marskille.
"Antakaa anteeksi, herra marski", sanoi hän, "mutta te olette itse opettanut minua pitämään kunniaa elämääkin kalliimpana, ja kun olen tehtäväni toimittanut, niin saatte minua rangaista. Minulla on toimitettavanani eräs asia, joka koskee herra Eerik Pukea — hän kääntyi tämän puoleen — aikomukseni oli sanoa se teille todistajitta, mutta sitä en ole voinut, ja nyt ovat hetket luetut… Tässä…"
Hän otti ihokkaansa sisätaskusta, jota ei murhaajan käsi ollut öisessä tarkastuksessaan löytänyt, kultasormuksen, jonka antoi Eerikille.
"Te tunnette tämän sormuksen, ritari", lisäsi hän, "sekä siihen sidotun lupauksen…"
Eerik-herra tarttui intohimoisella kiihkolla sormukseen, ja katseli sitä. Marskinkin kasvot värähtivät, ikäänkuin hänkin olisi nähnyt sormuksen ennen. Mutta Eerikin liikehtivään ja voimakkaaseen mieleen vaikutti sormus kuin taika siirtäen hänen ajatuksensa nykyajasta erääseen hetkeen, jolloin hänkin uneksi rauhan unelmia.
"Teidän on ehkä nyt, herra Eerik", jatkoi Niilo, "tehtävä päätös asiassa, joka on teille kaikista tärkein ja josta lupasitte neidolle ensiksi kysyä hänen mieltään… Nyt tervehtää hän teitä minun kauttani; hän tahtoo alinomaa rukoilla Jumalaa ja kaikkia pyhiä puolestanne ja lausuu, lähettäen tämän sormuksen takaisin, ettei teidänkaltaisenne miehen sydän tarvitse kokemattoman tytön neuvoja!"
Marskin kalmankalpeilla kasvoilla väreili omituinen hymy kuullessaan nämä sanat ja nähdessään, kuinka syvän vaikutuksen sekä sormus että neidon tervehdys tekivät Eerikiin. Tämä seisoi kokonaan mietteisiinsä vaipuneena ja katseli alttariin päin silmissään sellainen ilme, kuin olisi pyhän neitsyen kuva saanut hämärässä valaistuksessa Kaarina Kaarlontyttären piirteet. Lauhkea piirre ilmestyi hänen tuimille kasvoilleen. Hän ehkä kuuli kuiskauksen käymään sovintoon, kuten rauhanimpi kehotti sinä iltana, jona hän loisti kaikessa kauneudessaan hänen pitosalissaan.
"Neiti Kaarina lausui vielä niinkin", sanoi Niilo, "kun lupasin tuoda sormuksen ja hänen tervehdyksensä teille, että se ehkä saattaisi teidän ja Kaarlo-herran välisen riidan hyvään loppuun."