Sakariston ovelta kuului jotakin kolinaa, ja tummapukuinen nunna, jonka lieskaavat silmät tahtoivat niellä nuoren sanansaattajan, vetäytyi huomaamatta syrjään. Liike ei jäänyt Niilo Bonpojalta huomaamatta. Hän lähestyi herraansa ja kuiskasi:
"Olkaa varuillanne, täällä on petos tekeillä."
Marski heitti salamoivan katseen nuorukaiseen, mutta huusi siten äänekkäästi:
"Petos!"
Tämän kuullessaan sävähti Eerik Puke ja kääntyi äkkiä. Mutta hän ei voinut estää huokausta pääsemästä sydämensä syvyydestä, eikä kyyneltä, joka vieri hänen miehekkäälle poskelleen, kielimästä tunteista, joita ei kukaan luullut hänen sielussaan löytyvän. Hän katsoi kummastuneena marskia, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt mitään kysyä, tuli kuori täyteen aseellisia miehiä, ja eräs niistä astui marskin eteen ja lausui äänellä, jota ei voinut väärin ymmärtää:
"Antautukaa, marski… Te olette Eerik Puken vanki!"
Mies viittasi muita tulemaan marskia kiinni ottamaan, mutta kaatui samassa maahan Eerik Puken nyrkin iskusta.
"Elävän Jumalan nimessä, kuka on tämän tehnyt minun nimessäni!" huusi hän epätoivoisella äänellä.
Nyt avattiin kirkon ovi, ja marskin miehet astuivat sisään. Tämä tiesi nyt olevansa turvassa. Hän kääntyi Eerikin puoleen, mutta tämä ei antanut hänen mitään sanoa.
"Minä vannon, Kaarlo Knuutinpoika", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "Jumalan äidin kuvan kautta pyhän valan, etten tiedä tästä mitään, ja todistukseksi siitä annan täten sinulle käteni ja suostun siihen, että riitamme ratkaistaan rauhallisesti valtakunnan neuvostossa."