Eerikin takaa tuli nunna esiin, hiljaa ja juhlallisesti hänen ja
Kaarlon väliin.
"Te saatte uskoa herra Eerikin sanoja", lausui hän, "olen teidän kummankin ystävä, ja minäkin vannon sen, ettei Eerik Puke tiedä tästä mitään. Mutta jos tahdotte tietää, kuka tämän on tehnyt ja kuka olisi näin häväissyt herra Eerikin kunniaa, ellei Jumalan äiti olisi lähettänyt minua hänen tielleen, niin saatan sen ilmoittaa…"
Sekä Eerik että marski katselivat jännityksellä nunnaa, jonka mustista silmistä syöksyi liekkejä. Samalla rupesi mies, joka oli Eerikin iskusta kaatunut, virkoamaan ja nousi ylös. "Tietäkää sitten, että se on teidän oma aseenkantajanne … hän, joka toi neiti Kaarina Kaarlontyttären sanan herra Eerikille… Voi sinua nuori mies, sinä olet suuri teeskentelijä, mutta nyt luisti laskujesi ankkuri sileää kiveä myöten eikä tarttunutkaan pohjaan…"
Niilo oli kuin kivettyneenä. Hän tuskin tiesi, oliko tämä täyttä todellisuutta. Nainen, joka puhui, valapatto, joka ei murhaakaan kammoisi. Hän seisoi tässä niin viattomana, ylevänä ja pyhänä osoittaen sormellaan häntä sellaisen työn tekijäksi, jonka ajatteleminenkin häntä kauhistutti. Mutta pian hän tointui siitä huumauksesta, johon tuo kamala nainen oli saanut hänet, ja hänen silmiinsä syttyi musertavaa ylenkatsetta osoittava liekki. Nunna jatkoi ääntään korottaen Kaarlolle:
"Kysykää tuolta mieheltä, jonka Eerik-herra kaatoi, marski Kaarlo … minä luulen, että hän voi sanoa, kuka on häntä houkutellut tähän konnantyöhön. Itse olen nähnyt aseenkantajanne kuljeskelevan koko yön leirissä."
Mies, joka oli tällävälin täydellisesti tointunut, nousi ylös ja vakuutti nunnan sanat todeksi, ennenkuin marski ennätti sitä kysyäkään. Marski puolestaan oli ymmällä, miten kaiken tämän käsittäisi. Hänen katseensa lensi terävänä ja läpitunkevana toisesta toiseen. Niilo Bonpoika oli rikkonut hänen käskyänsä vastaan ja oli siitä siis ansainnut rangaistuksen. Tässä taasen oli hän ollut enemmän pelastukseksi kuin tuhoksi herralleen, mutta muuten oli hänen avoin ja jalo katseensa jo takeena siitä, että hän ei ollut petokseen syypää. Mutta toiselta puolen oli hän ollut vaan lyhyen ajan marskin palveluksessa, joten tämä ei vielä ollut oppinut häntä oikein tuntemaan, ja sitäpaitsi oli vaikea otaksua kenenkään rupeavan aivan valheellisesti sysäämään hänen niskoilleen niin törkeätä rikosta, jollei hän tavalla tai toisella ollut vikapää.
Marski käski senvuoksi miestensä päällysmiehen ottamaan Niilo Bonpojan kiinni, ja käskyä noudatettiin heti. Sitten hän kääntyi Eerik-herran puoleen, joka oli tyrmistyneenä ja suuttuneena. Hän ehkä näki sisarensa läpi, ja kun tämä siten joutui hänen silmissään niin kamalaan valoon, teki se hänet aivan sanattomaksi.
"Minä uskon sanojanne, herra Eerik", sanoi Kaarlo ojentaen hänelle 'käden lumivalkean', kuten kansanlaulussa sanotaan, "minä uskon, että teillä ei ole ollut mitään tämän petoksen kanssa tekemistä, ja jos totinen aikomuksenne on sopia kanssani, niin odotan teitä huomenaamuna Vesteråsissa."
Sitten läksi marski seurueineen kappelista. Eerik Puke jäi alttarin ääreen seisomaan äänetönnä ja umpinaisena, ja hänen katseensa oli niin epätoivoinen, että nunna kiiruhti levotonna hänen luokseen yrittäen tarttua hänen käteensä. Mutta hän sysäsi hänet ankarasti luotaan.
"Ei, ei, sisar", sanoi hän, "tästä hetkestä alkain ei meillä ole muuta yhteyttä kuin verenside… Vastaa sinä Jumalan edessä kerran siitä teosta, jonka olet tänäpäivänä tehnyt… Ja Jumala antakoon sinulle anteeksi, ettei veljesi kunnia ollut sinulle sen rakkaampi… Mutta minä tahtoisin, että tämä päivä olisi viimeiseni!"