Merirosvon tytär.
Niin tulisella vauhdilla kuin kahden vankan hevosen kavioista lähti, siirtyi Niilo Bonpoika ja viheriä ritari Örebrosta Ekesjöhön, joka jälkimmäinen paikka on neljä runsasta peninkulmaa samannimisestä kaupungista.
Hevoset olivat vaahdosta ihan valkeina, kun he tulivat sillalle, joka vei saarelle rakennettuun Ekesjön vankkaan kivikartanoon, jota nykyään kutsutaan Ekesjön hovitilaksi. Kartano oli aikoinaan kuulunut Nydalan luostarille, mutta oli v. 1420 vaihdon kautta joutunut Margareta-kuningattaren ensi vuosilta tunnetun merirosvon Sven Sturen käsiin, jolla oli sitäpaitsi koko joukko muita taloja. Sven-ritari oli aluksi johtanut kuningattaren miehiä Gotlannissa kuningas Albrektin poikaa, Eerik-herttuata vastaan, mutta oli pian luopunut kuningattaresta ja liittynyt herttuaan. Hän kokosi kohta ympärilleen niin kutsutut vitaliveljekset eli muonaveljekset, ja hänen rosvolaivansa kiertelivät sitten kaikkia pohjoisia meriä. Herttuan kuoltua nimitti leskiherttuatar Svenin Gotlannin päälliköksi, ja kun hän sitten täältä kuulutti, että jokainen, joka tahtoi häntä auttaa, sai turvapaikan Gotlannin linnoissa, niin tuli tämä saari noiden "Jumalan ystävien ja kaikkein vihamiesten" keskuspaikaksi, kuten nämä merisissit itseään nimittivät. Kun Margareta sitten onnensa ja viisautensa avulla vihdoin — vuonna 1398 — sai karkoitetuksi rosvot Gotlannista, niin läksi Sven-ritari monen muun keralla Pohjaan s.o. Pohjanlahteen jatkaakseen siellä taisteluaan kuningatarta vastaan. Mutta syksyllä samana vuonna täytyi hänen myöntyä sovintoon hänen kanssaan.
Samoihin aikoihin häätyi eräs toinenkin mahtava herra, joka oli pitänyt yhteyttä Svenin kanssa, nimittäin tunnetun drotsivainajan Bo Juhonpojan poika, Knut Bonpoika, sopimaan kuningattaren kanssa. Näiden herrain vallassa oli vuoden 1398 kuluessa ollut kaikki linnat ja varustukset Pohjanlahden ympärillä, joten heidän liittonsa ei suinkaan ollut mikään halveksittava mahti. Mutta kun rauha kerran oli tehty, näytti kuningatar kokonaan unhottaneen heidän entisen elämänsä ja käytti näitä vanhoja merirosvoja sitten moniin tärkeihin toimiin. Ritari Sven eleli sittemmin hiljaisuudessa maatiloillaan Smålannissa kuolemaansa asti.
Hänen tyttärensä Katariina oli naimisissa Bo Steeninpojan (Natt och Dagin) kanssa, jolle hän synnytti kaksi poikaa ja yhden tyttären. Poikain nimet olivat Svante ja Niilo, tytär, Märta, tuli naimisiin Pietari Arviidinpojan (Ribbingin) kanssa. Niiloa hän piti näistä rakkaimpana. Hän oli nuorin ja lahjakkain. Vanhemmalla veljellä oli hidas ja sävyisä luonne, hän eli mieluimmin hiljaisuudessa isänsä tiloilla eikä koskaan halannut kotisarkaa ulommaksi. Märta oli lapsista vanhin; hän oli jo aikaisin joutunut naimisiin ja oli ollut jo useita vuosia leskenäkin.
Svante seisoi pihalla tervehtäen veljeään, kun tämä tuli pitkää siltaa myöten, joka liitti linnansaaren mantereeseen.
"Kuinka äitimme jaksaa?" kysyi Niilo ensimmäiseksi tervehdittyään veljeään.
"Eipä kukaan tietäne, koska hänen viimeinen hetkensä tulee", vastasi Svante. "Hän makaa raihnaana ja kuihtuneena ja heikontuu päivä päivältä; mutta nyt hän kai itsekin luulee loppuhetkensä tulevan, koska hän on sinut kutsuttanut luokseen. Isämme oli täällä, mutta lähti eilen pohjoiseen päin … sanoi pidettävän Vadstenassa herrainkokousta, johon hänenkin oli matkustaminen."
"Lääkkeet eivät siis auta häntä?" kysyi Niilo, heittäen ohjat muutamalle vanhalle palvelijalle, joka juoksi saapuville. "Toivoisin, ettei hän koskaan olisi lääkkeitä käyttänyt … juuri siitä päivästä alkaen, jona hän niitä rupesi ottamaan, on hän yhä huonontunut."
"Eikö hän itse sitä huomaa?…"