"Ei, ja Bengta-rouva sanoo…"
"Bengta-rouvako?" keskeytti Niilo ja katsoi kummastellen veljeään, "mitä Bengta-rouva täällä äitimme luona tekee?"
"Hänhän täällä kaikesta huolta pitää äitimme sijasta", vastasi Svante, "ja hän myöskin määrää lääkkeet, sillä hän on hyvin harjaantunut yrttitaitoon ja osaa keittää niistä hyvin terveellisiä juomia."
"Mutta eihän Bengta-rouva ennen ollut mikään äitimme ystävä!" lausui
Niilo aikoen nousta portaille.
"Hän on viime vuosina paljon muuttunut… Nykyään on hän pelkkää hyvyyttä ja ystävällisyyttä äitiämme kohtaan."
"Ha-ha-ha", kajahteli viheriän ritarin kuiva naurunhohotus sivultapäin, ja veljekset näkivät hänen kaihtavan kädellään silmiään aurinkoa vasten ja katselevan muuatta otusta, joka lähestyi siltaa maanpuolelta, sekä hymisevän itsekseen:
Totuus ja usko on sortunut maan;
Ne karata mielivät maailmaan!
"Jos minun nimeni on Svante", huudahti vanhempi veli, hänkin kaihtaen silmiään, "niin tuolla tulee Bengta-rouva itse ja ratsastaa reippaasti kuin Ekesjön paras huovi."
Tulija oli todella Bengta-rouva, joka ratsasti rivakasti sillan yli. Selittämätön vastenmielisyys valtasi Niilon, kun hän erotti miesmäisen rouvan terävät piirteet. Hän oli rientämäisillään porstuaan ennättääkseen äitinsä luo ennen vierasta, mutta Svante tarttui hänen käteensä ja pidätti häntä sanoen:
"Ei niin, veljeni, Bengta-rouva ei kuuna päivänä anna sinulle anteeksi, jos menet tiehesi, kun kerran jo olet hänet nähnyt."