Kansa kulki tietä myöten, teki kauhistuksella ristinmerkin, mutta nunna istui jäykkänä ja liikkumatonna samassa paikassa vielä paljon jälkeen puoliyön.
Kun hän vihdoin nousi ylös, ojensi hän molemmat kätensä taivasta kohden ja sanoi:
"Veljeni, veljeni … se on mennyttä, mutta yksi on, joka elää, ja tulee elämään niinkauan kuin minäkin, — kosto!"
TOINEN OSA.
Krister Niilonpoika Wasa.
I.
Vanha muisto.
Sattuu joskus vaeltaissasi yksinäisissä metsissämme, mieluimmin illalla, kun hiljaisuus vallitsee ja kun tuulen humina ja ihmistöinten häly on lakannut kuulumasta, että kuulet kuin huokauksen, syvän, valtaavan ja salaperäisen huokauksen, ikäänkuin Vidar [Vidar oli eräs ruotsalaisten kansallisia jumalia, jolla oli lisänimenä "hiljainen jumala". Suom. muist.], hiljainen jumala, käyskentelisi salaisilla poluillaan ja, luonnon suloudesta hurmaantuneena, ilmaisisi ihastustaan tällä huokauksella; tahi myöskin tuntuu ääni sinusta siltä, kuin kuulisit Jumalan astuntaa maan päällä. Sellaisia hetkiä on senkin miehen elämässä, joka muuten viettää aikansa alinomaisessa toiminnassa, kun hän on ikäänkuin myrskyltä suojassa, kaukana toiminnan kohisevasta virrasta, joten hän joutaa hetkisen katsella ympäristöään ja menneitä aikoja takanaan. Silloin saattavat vanhat kätketyt muistot herätä; ne vaeltavat kuin tuo hiljainen jumala öistä kulkuaan; silloin nämä muistot ilmestyvät kauneina enkelikasvoisina, sitä elävämpinä ja vilkkaampina, kuta harvemmin ne ovat saaneet osoittaa olemassa oloaan miehen sielussa.
Eräässä huoneessa Tukholman linnassa, n.k. aatelislinnassa, istui Eerik Puken mestausta seuraavana aamuna Kaarlo Knuutinpoika käsi poskella katsellen erästä kuihtunutta lehmuksen lehteä, joka oli hänen toisessa kädessään. Pöydällä oli pieni, mutta kauniisti leikkaeltu ja kullalla ja hopealla runsaasti koristettu lipas, joka oli täynnä osittain hyvinkin kallisarvoisia esineitä, joita hän tavallisesti kuletti mukanaan kaikkialle, missä liikkui. Pari lippaan vieressä olevaa sormusta osoitti, että marski oli muita tarkoituksia varten sen avannut, jolloin pieni kultainen kotelo oli sattunut hänen silmäänsä, kotelo kansineen oli pöydän syrjällä ja sen sisällys oli juuri se lehti, jota hän nyt katseli. Ja varmaan heräsi nyt, aluksi hämäränä, mutta sitten yhä selvempänä, mikäli muut aatokset ehtivät kadota, hänen mieleensä eräs muisto, jonka loiste yhä kirkastui kuten tähti, joka loistaa yhä kirkkaammin kuta synkemmäksi yön varjot käyvät. Hänen huulillaan oli omituinen hymy. Oli vaikeaa sanoa, ilmenikö tässä hymyssä kaihomieltä, muistojen herättämää, vai surua, vai suuttumusta. Sillä oli ihka kahtalainen juuri, sen pohjana oli ehkä kaikkia näitä tunteita; se oli ehkä samallainen kuin "Neitsy Maarian kukkanen", jolla on kaksi juurta, toinen valkea toinen musta.
Hymy väreili vielä hänen huulillaan, kun sisään astui hänen hovimestarinsa, tuo harmaahapsinen vanhus, joka oli ollut niin kauvan marskin ja hänen vanhempainsa palveluksessa, että hän oli melkein kuin perheen jäsen. Ukko näki heti mitä marskin kädessä oli, ja silloin ilmestyi hänenkin kasvoilleen hymy, mutta se hymy oli selvä, toivehikas ja herttainen hymy. Hän oli vanhastaan tottunut vapaasti esiintymään isäntänsä edessä. Niinpä lausui hän nytkin: