"Enkö arvannut, että löytäisitte sen!"
"Minkä…?" kysyi marski kiivaasti katsoen häneen.
"Hm … tuon kultakotelon … minä näin sen, kun viineksi lähdimme
Fågelvikistä, ja silloin ajattelin, että … niin, ajattelin vaan, että
hänkin voisi hyvin olla mukana, ei hän paljoa tilaa veisi…!
Kaarina-neiti…"
"Kaarina-neiti!" keskeytti marski hänet kiihkeästi, mutta malttoi mielensä samalla, ikäänkuin tämä sana olisi siirtänyt hänet toiseen maailmaan, jonka tunteita hän ei voinut sanoin ilmaista. Vihdoin hän lausui huokaisten: "se on mennyttä!"
"Älkää sanoko niin, herra Kaarlo", vastasi vanhus, "minä muistan vielä laulun: 'Ja itkut riemuksi muuttuneet on, Ken taittoi nyt lehden tuon puun? Ja nuoret taas yhtyivät karkelohon. Riemuitkaa, riemuitkaa, kaikki!'"
"Voi, ukkoseni, muistan minäkin sen laulun", vastasi marski pannen kuihtuneen lehden kädestään, "mutta sinä unhotat, että noitten nuorien yhtyminen tapahtui vasta kuoleman jälkeen… Jos tietäisit, mitä on tapahtunut, niin ymmärtäisit yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt on ylipääsemätön muuri kohonnut hänen ja minun välilleni… Kuka olisi uskonut", jatkoi hän kuin itsekseen, "että lapsuuden muistoilla on niin syvät juuret miessydämessä! Näen vieläkin tuon rakastettavan lapsen edessäni, ikäänkuin tänä hetkenä olisimme samassa paikassa kuin sinä iltana, jolloin lähdin isäni kodista mennäkseni vieraille maille oppimaan ritaritapoja … me olimme Skällnoran suuren lehmuksen alla, aurinko väikkyi lännessä ja rastas lauloi järven rannalla, kun hän tuli luokseni jäähyväisiä sanomaan. Minä kysyin häneltä, unhottaisiko hän minut; että kun kotiin tultuani valitsisin vaimon itselleni, hän jo olisi toisen oma. 'En, en!' huudahti hän, 'minä odotan sinua!' Minä pyysin häneltä jotakin muistoksi, ja silloin hän hymyili minulle, taittoi tuon lehden lehmuksesta ja antoi sen minulle. 'Kätkekää se hyvin. Kätkekää se hyvin', sanoi hän, 'niinkauvan kuin se on teillä, asuu Kaarinakin teidän sydämessänne!'…"
"Näettehän sen siitä", lausui hovimestari sydämellisesti hymyillen, "olenhan aina sitä sanonut… Te hänet lopulta saatte, juuri te, eikä kukaan muu. Kun vaan olisitte silloin kotiin palattuanne minun neuvoni mukaan ratsastaneet Bjurumiin, ettekä Kråkerumiin, niin olisi kaikki tämä sydänsuru teiltä säästynyt. Mutta olkaa huoletta vaan, herra Kaarlo … jolla on puhdas omatunto, ei tule helposti onnettomaksi, vaikka asiat näyttäisivätkin väliin synkiltä… Kaarina-neiti rakastaa teitä, juuri teitä, eikä ketään muuta, ja hän on aina teitä rakastanut, pienestä lapsesta asti."
Marski viittasi kädellään vanhukselle ja hymyili, niinkuin se hymyilee, joka on asiastaan aivan varma.
"Mitä olen omin silmini nähnyt, sitä et sinä voi toiseksi muuttaa", sanoi hän. "Kaarina-neiti on kantanut Eerik Puken sormusta, ja asiain nykyisillään ollessa ei liene epäilystä, että verenvihakin on meitä nyt eroittamassa…"
"Se veri … se on ikuinen onnettomuus, Jumala paratkoon… Mutta en tiedä, ettekö te ja neiti Kaarina siitä voi vielä yhteen sopia… Nyt on minulla ainakin juuri asiana ilmoittaa teille, että neiti Kaarina odottaa sisälle pääsyä."