Vanha Krister-herra vaipui ajatuksiinsa. Noustessaan hetken päästä seisomaan silitti hän kädellään partaansa lausuen painolla:
"Luulen kuitenkin, tyttärenpoikani, että käteni ovat liian vanhat jännittämään jousta, niin että se minun käsissäni katkee… Ennen kuin se tapahtuu, annan sen sinun käsiisi. Hyvästi!"
Sitten hän läksi jättäen Jöns Pentinpojan yksikseen.
Hetkisen kuluttua astui Helmich-kirjuri taas sisään kumartaen nöyrästi herralleen. Hänen kädessään oli malja, täynnä maidonnäköistä juomaa. Vietyään sen huulilleen ja juotuaan antoi hän sen herralleen sanoen:
"Näyttääkseni, etten ole yrttitaitoani unhottanut, pyydän tarjota teille tämän!"
"Sehän on maitoa!"
"Niinpä kyllä, mutta nimeltään lac amygdalorum! [manttelimaitoa]
Maistakaa sitä, herra, juoma on sekä terveellistä että hyvänmakuista."
Tuomioherra otti maljan ja joi, piti sitä kädessään katsellen suoraan eteensä, joi taas ja pani sen sitten pöydälle.
"Jumalan äiti!" huudahti hän, "sehän on suloista hunaja-juomaa!"
"Niin, hunaja-juomaa!" vastasi kirjuri, "opin tekemään sitä sukulaiseni luona, joka on hänen armonsa Kölnin arkkipiispan kokki!"