"Reväiskää kieli sen suusta!" huusi eräs, joka sai hurjaa suostumus-kirkunaa palkakseen.
"Lyökää ensin polvet pois", huusi toinen, "hän ei tarvinne kumpiakaan!"
Ja rähisevää suostumusta sai tämäkin puhuja.
Melua jatkui. Kun se joskus vähän kuin taltui, oli jollakin aina uusia neuvoja valmiina, eikä muuta tarvittukaan yllyttämään sitä entiseen raivoonsa. Kepiniskuja ja kiviä sateli; etempänä olijat heittelivät niitä vähääkään huolimatta sattuivatko ne oikeaan vai väärään henkilöön.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Jöns Pentinpoika muutamalta vanhemmalta porvarilta tyyntyneenä huomatessaan, ettei meteli ollut sen vaarallisempaa laatua. "Mitä tässä tahdotaan?"
"Ne tahtovat hukuttaa noita-akan rengin", vastasi porvari.
"Noita-akan rengin?" kysyi Jöns-herra.
"Noita istui hirsipuun juurella koko yön, ja kun hän lähti aamulla, niin hiipi hänen renkinsä tuonne mestari Gellinkin taloon."
"Niin", lisäsi eräs toinen, "hän istui tornissa, mutta karkasi … ensi kerralla ne veivät hänet sinne takaisin … nyt lienee parasta työntää hänet järveen kerrassaan, niin ei hän enää potki."
Jöns Pentinpojalle oli tämä arvoitusta, mutta hänen kirjurinsa tiesi paremmin edellä käyneet tapahtumat; hän selitti herralleen, mitä oli tarpeen asiain ymmärtämiseksi. Hirsipuun juurella istunut olento eli noita-akka oli epäilemättä Eerik-herran sisar, ja hänen palvelijansa oli todellakin yrittänyt karata tornista, vaan oli joutunut kiinni. Nyt hän oli kuitenkin kuollut sillä matkalla saamistaan iskuista, kirjuri oli kuullut sen Knuutilta, mustaveljeltä, joka oli ripittänyt tuota syntisparkaa.
"Mutta kuka tämä sitten on?" kysyi tuomioherra.