"Olen ymmärtänyt tarkoituksenne, kunnianarvoisa isä, mutta suonette anteeksi epäilykseni siitä, ettei kuningas Eerik enää tulisi takaisin Ruotsin valtakuntaan."
Oltiin vaiti hetkinen. Sitten lausui arkkipiispa:
"Käyköön kuinka tahansa, niin löytänemme kai toisaalta kuninkaan noudattamalla Ruotsin lakia ja vanhoja hyviä tapoja."
"Ja mistä me sen löytäisimme?" kysyi Jöns-herra säpsähtäen.
"Olkaa huoleti vaan", vastasi arkkipiispa vakavuudella, mikä antoi hänen sanoilleen tavallista syvemmän merkityksen, "Ruotsin valtakunnassa löytyy kyllä mies, joka voi kantaa kuninkaan kruunua ja manttelia!"
Kovat ja jäykät olivat Jöns Pentinpojan kasvot aina, mutta ankaran arkkipiispan sanain johdosta tulivat ne niin kylmiksi ja teräviksi, että ne ikäänkuin huokuivat jäätävää kylmyyttä. Arkkipiispan sanoja ei voinut väärin ymmärtää, ja mies, jota hän tarkoitti, oli tietysti sama — nyt jo liiaksi mahtava — mies, joka seisoi hänen edessään. "Aiotte siis kerrassaan erottaa kuningas Eerikin?" kysyi tuomioherra.
"Ei minulla, eikä luullakseni kellään muullakaan ole sellaisia aikomuksia", lausui arkkipiispa taas, mutta entistä terävämmin, ja kasvot niin ankarina, että se teki keskustelun jatkamisen kerrassaan mahdottomaksi. "Kuningas Eerik erottaa itse itsensä, sillä hänen omat tekonsa tekevät hänet mahdottomaksi Ruotsinmaata hallitsemaan. Jumalan nimessä toivon kuitenkin, ettei niin tarvitse käydä, vaan että hän kerrankin ryhtyy lakia ja oikeutta noudattamaan ja hoitamaan hallitusta, niinkuin kuninkaan tulee. Sillä kuninkaan Ruotsinmaa tarvitsee, se on ainoa pelastuksemme."
Marski ei lausunut mitään. Itse asiassa olivat arkkipiispan lausumat ajatukset hänenkin ajatuksiaan, vaikkei hän ollut siinä yhtä mieltä, että kuningas Eerik oli takaisin kutsuttava. Mutta Jöns Pentinpojan silmissä paloi tuli, joka melkein kauhistutti häntä. Se ei ilmaissut ainoastaan pettyneitä toiveita, hukkaan mennyttä vaivannäköä, vaan vihaa, joka tahtoi ruhjoa ja musertaa saaliinsa. Suu kuitenkin hymyili ja ylpeä pää kumartui esimiehelle.
"Minulla ei siis ole enempää keskusteltavaa kanssanne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi", sanoi hän, "toivotan teille pyhän kolminaisuuden nimessä onnellista matkaa sekä mennessä että tullessa!"
Tuomioherra kumarsi hyvästiksi ja lähti. Marski viipyi vähän kauvemmin, ja he jatkoivat kahden keskustelua, mistä marski yhä selvemmin huomasi, että arkkipiispan ajatukset yleisten asiain suhteen erosivat sangen vähän hänen käsityksestään. Ehto, jolla arkkipiispa tahtoi kuninkaan palaavan, oli itsessään sellainen, ettei kuningas ikänä sitä täyttäisi, ja jos arkkipiispa oli tosissaan puhunut kotimaisesta ruotsalaisesta kuninkaasta, niin ei marski voinut sen parempaa ja vaikuttavampaa liittolaista saada. Hän läksi senvuoksi korkean kirkonmiehen luota mitä parhaimmalla tuulella, ja herttaisella lämmöllä toivotti hän onnellista matkaa arkkipiispalle.