Iäkäs kirkonmies veti raskaan huokauksen kääntyen ikkunasta, ja vahvistaakseen vielä voimiaan virvoittavalla juomalla vei hän vieläkin kerran maljan huulilleen. Pantuaan sen kädestään kääntyi hän päällysmiehen puoleen pyytäen häntä lähettämään mestari Andreaksen, kanslerin, hänen luokseen.
Hetkisen kuluttua tuli kansleri, mutta peräytyi kauhistuen takaisin nähdessään herransa. Tämän kasvot olivat kalmankalpeat, ja silmät olivat vajonneet syvälle päähän. Arkkipiispa oli kuitenkin pystyssä katsellen milloin ikkunasta maisemaa, milloin pientä taulua.
"Tiedättekö, rakas mestari, kansleri", sanoi hän haudanomaisesti hymyillen, "tiedättekö, mitä tässä nyt ajattelen?"
"En, kunnianarvoisa herra … mitä ajattelette?"
"Älä, älä pelkää, minä en ole kuningas Valdemar, enkä käske sinua hiiteläisen luo ajatuksiani arvaamaan … sinä saat ne tietää… Minä ajattelen vaan, kuinkahan monta juudaansuuteloa on maailmassa annettu… Katso tätä pientä taulua, Andreas, se oli ensimmäinen juudaansuutelo … mutta katso nyt ikkunasta ulos … tässä oli kerran talonpoikain leiri, ja vapaussotilaat ahdistelivat Engelbrektin johdolla näitä muureja. No niin, hänkin, Engelbrektkin kaatui juudaansuutelon tähden… Ja tämä Jumalan kaunis maailmakin, Andreas… Katso paremmin tänne, katso tuota metsää, joka näyttää niin tyyneltä ja vakavalta, katso noita vesiä, noita niittyjä… Ja kuitenkin, kaikelle tälle ihanuudelle sopii sanoa, muistellen, kuinka se viettelee ihmistä unhottamaan ainoan tarpeellisen satunnaisen ja katoovaisen rinnalta — näille metsille, vesille, niityille sopii huutaa: Juudas, Juudas, miksis petät ihmisenpojan suun antamisella… Totisesti sanon sinulle, Andreas, käärme on aina tiedon puuhun kätkettynä tarjoomassa houkuttelevia paratiisinomeniaan. Voi, minäkin onneton olen kiusauksessa langennut, minäkin olen antanut Juudaan suutelon…"
Arkkipiispa löi rintaansa huoaten, ja päänsä vaipui alas. Hän horjui ja olisi kaatunut lattialle, ellei kansleri olisi rientänyt kannattamaan häntä.
"Rakas, hyvä herra!" sanoi kansleri, "älkää ajatelko sellaisia ajatuksia, jotka teitä niin kiihottavat…!"
"Voi, Andreas ystäväni!" lausui arkkipiispa tarttuen kovasti kanslerinsa käsivarteen, "miksi en ajattelisi sellaisia ajatuksia, jotka ovat sieluni pelastukseksi… En tiedä … en voi selittää, miksi tuo pieni taulu herätti minussa niin kummallisia ajatuksia… Kunpa vastaus saapuisi pyhältä isältä Roomasta. Sinä et tiedä, miltä tuntuu kantaa sellaista syntiä tunnollaan kuin minä…"
"Toivokaamme, armollinen herra, toivokaamme", lohdutti lempeä Andreas-mestari, hyvin levotonna herransa tilan johdosta, joka tuntui yhä pahenevan, "mitä aikaan tulee, voi pyhän isän kirje saapua minä hetkenä hyvänsä…! Mutta te olette rasittunut matkasta ja kesän lämpimästä… Ettekö mene makuulle, armollinen herra?"
"Liian aikaista, ystäväni … anna minun istua tuohon suureen tuoliin ja avaa ikkuna, että minä tuntisin kesän lämmintä, josta puhut. — No, nyt tuntuu hyvältä!… Voit nyt lähteä! Pankaa kaikki kuntoon huomenaamuksi, silloin olen kyllä taas voimissani, että voimme aikaisin lähteä. Anna minulle nyt vaan maitoni pöydältä … kiitos, rakkaani!"