Kansleri kumarsi. Hän tahtoi jäädä, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä kun hän huomasi rakkaan vanhuksen hyvin apua tarvitsevan. Mutta hän tiesi myöskin, kuinka ankara arkkipiispa oli ja kuinka vastenmielistä hänelle oli, ellei hänen toivomuksiaan aivan tarkoin noudatettu; sentähden hän meni, mutta jäi seisomaan ulompaan huoneeseen ollakseen saapuvilla, kun arkkipiispa tarvitsisi häntä. Matkavalmistusten tähden täytyi hänen kuitenkin tuontuostakin poistua siitä huoneesta kohdatakseen muita arkkipiispan seurueeseen kuuluvia.
Kun hän siten tuli silmänräpäyksen ajaksi jättäneeksi tien vapaaksi arkkipiispan luo, hiipi sinne eräs mustiin puettu mies, avasi oven ja meni sisään. Saatuaan taas aikaa riensi kansleri odotushuoneeseensa, mutta juuri kynnyksellä sai ulkoa kuuluva torven törähdys hänet pysähtymään. Hänelle oli tosin aivan yhdentekevää, keitä kulki drotsin linnassa, mutta hän ajatteli niin hartaasti sairaan herransa tilaa, ja toivoi sydämestään sen kirjeen saapuvan, josta vanhus oli juuri puhunut, että hän ehdottomasti sävähti torven toitotuksen ilmoittaessa, että linnaan oli joku saapunut.
Drotsin päällysmies oli huoneessa, ja kansleri kääntyi häneen päin, ikäänkuin hän olisi voinut selvitystä antaa.
Äkkiä tuli eräs drotsin miehiä juosten sisään ja sanoi, että tulija oli marskin sanansaattaja, joka kysyi, oliko hänen armonsa, arkkipiispa linnassa, ja jos hän oli, niin pyysi sanansaattaja päästä hänen puheilleen. Päällysmies ei ollut saanut tämän tapauksen varalta mitään määräyksiä Krister-herralta, jonkavuoksi hän antoi käskyn, että sanantuoja oli laskettava sisään. Kansleri astui nyt huoneeseen varttomaan marskin sanansaattajaa ja hän odotti malttamatonna kuullakseen hänen asiansa.
Odotettu astui sisään. Se oli Niilo Bonpoika, jonka pölyisestä puvusta ja hikisistä kasvoista näki, ettei hän ollut säästänyt itseään saattaakseen herransa asian perille.
"Minä tuon sanoman herraltani, marski Kaarlo Knuutinpojalta", sanoi hän, "hän on lähettänyt minulla kirjeen herra arkkipiispalle, jonka hän toivoi olevan täällä linnassa".
"Hän onkin täällä!" vastasi päällysmies, "mutta hänen kanslerinsa voi antaa paremmin tietoja kuin minä, voitteko päästä hänen puheilleen!"
"Herrani on matkasta rasittunut, eikä voi oikein hyvin", lausui kansleri, "minä en voi senvuoksi laskea teitä hänen luokseen ennenkuin huomenna. Mutta jos tahdotte antaa kirjeen minulle, niin katson, voinko viedä sen hänelle tänä iltana."
"Herra Kaarlo sai sen aamulla aikaisin, vähää ennen matkalle lähtöään… Se on epäilemättä Roomasta; hän käski minun tuoda sen tänne Nyköpingiin ennen iltaa, koska se epäilemättä sisältää tärkeitä asioita, sanoi hän, ja koska se ilahuttaisi hänen armoaan, arkkipiispaa, jos hän saisi sen niin pian kuin suinkin."
"Kirje Roomasta!" lausui kansleri juosten Niilo Bonpojan luo ojentaen käsiään, ikäänkuin ei ehtisi tarpeeksi nopeasti saada kirjettä haltuunsa.