"Anteeksi, mestari kansleri", sanoi Niilo hymyillen, "minun täytyy itse antaa se herra arkkipiispan käsiin!"
"Hyvä, hyvä!" lausui kansleri kääntyen nopeasti siihen huoneeseen päin, joka oli arkkipiispan huoneen edessä, sekä viittasi kädellään kyyneleet silmissä, "seuraa minua, seuraa minua … se kirje täytyy herrani saada jo tänä iltana!"
Mutta niin innokas kuin tämä kelpo mies olikin herraansa palvelemaan, ei hänelle nyt kuitenkaan oltu sallittu päästä heti sisään iloitsemaan tai näkemään herransa iloitsevan tämän suuren sanoman johdosta. Linnan kappalainen tuli nopein askelin sisähuoneesta ja alkoi puhua kanslerille. Tämä viittasi kärsimättömästi kädellään lausuen:
"Ei nyt, ei nyt … hetken päästä!"
Mutta se ei auttanut.
Kappalainen veti häntä takinhiasta mukaansa, ja hänen suustaan viitasi sanatulva, josta oli melkein mahdoton ymmärtää ainoatakaan ajatusta. Kansleri ei pannut vastaan. Onhan hyvä toimittaa tämän asian ensiksi, sitten hän voi esteettömämmin toimia herransa kanssa. Hän meni senvuoksi kappalaisen kanssa ulompaan huoneeseen.
Niilo Bonpoika luuli kuulevansa jonkun puhuvan arkkipiispan kanssa, jonkavuoksi arveli voivansa astua sisään ilmoittamatta, koska toi niin tärkeitä tietoja. Hän avasi oven ja astui sisään, mutta jäi kuin kivettyneenä seisomaan ovelle. Iäkäs arkkipiispa istui pää taaksepäin nojaten tuolillaan, ja silmänsä tuijottivat kankeasti erääseen mustapukuiseen mieheen, joka puhutteli häntä kiihkeitä liikkeitä tehden. Arkkipiispan kasvot olivat kuolonkalpeat ja elottomat, häntä olisi luullut kuolleeksi, ellei katseestaan olisi vielä vilkkunut elon kipinä. Mustapukuinen kääntyi äkkiä Niilo Bonpojan sisään astuessa, ja kasvonsa näyttivät silloin muuttuvan. Nyt ei niissä enää näkynyt suuttumusta, jota äskeiset liikkeensä olivat osoittaneet, vaan niissä oli nyt surua, syvää, raskasta surua. Hän piti kädessään maljaa ojentaen sen Niilolle, toisella kädellään osoitti hän arkkipiispaa, ikäänkuin näyttääkseen, että oli mahdotonta jättää häntä nykyiseen tilaansa. Ja Niilo riensi ottamaan maljaa. Vanhan herran viimeinen hetki oli nähtävästi tullut.
Musta kumartui kuolevan korvan juureen ja lausui hyvin hitaasti, että joka sana voisi oikein tunkeutua hänen mieleensä:
"Olette kuullut valan, jonka vannoin, arkkipiispa Olavi, ja nyt näette, että olen sen pitänyt!"
Hän kääntyi sitten Niilo Bonpojan puoleen, mutta tämä ei voinut kuulla eikä nähdä muuta kuin kuolevaa vanhusta. Kaikki hänessä vielä löytyvä elämä oli keräytynyt hänen katseeseensa, ja tämä katse oli kiintyneenä mustaan, joka puolestaan ei näyttänyt sitä kestävän vaan kääntyi äkkiä pois. Siinä katseessa oli ylenkatsetta, mutta siinä oli myöskin sääliä; siinä oli inhoa, mutta myöskin iloa. Edellinen tarkoitti epäilemättä miestä, joka oli antanut maljan Niilolle, ja jälkimmäinen oli kuin sen valoisamman maailman kajastus, joka avautuu tästä elämästä eroavalle hengelle.