Niilo katsoi kummastellen puhujaan, hän tuntui nyt peräti toisellaiselta kuin ennen. Sekä ääni että kasvot olivat aivan toiset kuin tavallisesti. Sairas oli vaiti hetkisen.
"Ehkä olet oikeassa", sanoi hän sitten, "mutta vanno Herramme kalliin piinan ja kuoleman kautta, ettet kenellekään ilmoita, mitä kuulet minun kertovan pojalleni… Kun vannot sen, niin saat jäädä tänne!"
Bengta-rouva vannoi. Kaarina-rouva katseli sitten kauan poikaansa, ikäänkuin lukeakseen joka piirteen tämän avoimilla kasvoilla. Sitten hän alkoi.
"Muistatko äidinisääsi, poikani … vanhaa Sven-ritaria…"
"Hän piti lapsistamme enimmin sinusta, Niilo", jatkoi hän, kun Niilo vastasi myöntäen hänen ensi kysymykseensä, "senvuoksi jätti hän sinulle perinnön, kalleimman, mitä hänellä oli … mutta kahdella ehdolla, ensiksi, että ottaisit hänen nimensä … toiseksi, että vapaasti ja pakotta ottaisit hänen lahjansa vastaan… Sano nyt mitä ajattelet ensimmäisestä ehdosta … Tahdotko ottaa äidinisäsi nimen ja kutsua itseäsi Stureksi?"
"Sano ensin, äiti", kysyi Niilo, "olisitko mielissäsi, jos minä sen tekisin?"
"Minä en saa sitä sanoa, poikani … ennenkuin olen päättänyt, sitten saat sen tietää!"
"Jos isäsi tahto oli, että minä saan pitää isäini, Natt och Dagien vaakunan, niin tahdon ottaa nimen Niilo Sture."
"Kiitos, poikani", lausui Kaarina-rouva, pyyhkien hikiliinalla silmiään, "kernaasti saat pitää isiesi sukumerkin … nimen isäni vaan tahtoi minun kauttani jatkuvaksi, kun ei hänellä ollut yhtään poikaa … ja minuakin se ilahuttaa, sillä isäni muisto on minulle rakas, ja minä tiedän, että sitä nimeä sopii kunnialla kantaa!"
Hän pyyhki hiukset nuorukaisen otsalta ja katsoi taasen häneen läpitunkevasti kuten äskenkin.