"Nyt toinen ehto", sanoi hän kotvasen perästä koetettuaan koota ajatuksiaan, "äidinisälläsi oli eräs kallis kalu, kultainen kaulaketju, joka oli niin kallisarvoinen, ettei maailman kaikki aarteet vastaisi sitä. Siinä oli kaksitoista seraafinpäätä yhteen liitettynä, ja jokaisessa oli kallis pyhäinjäännös; yhdessätoista oli luusirunen yhdestätoista apostolista, ja kahdennessatoista oli Pyhän Paavalin veripisara. Sitäpaitsi on tällä kaulaketjulla se ominaisuus, ettei onni koskaan petä sen kantajaa. Äidinisäsi oli saanut sen kunniallisessa kaksintaistelussa Kristuksen haudalla. Hänellä olikin siitä pitäin pelkkää onnea ja myötäkäymistä, kunnes koriste kerran varastettiin häneltä. Se tapahtui Landskronan edustalla Gotlannissa, kun hän koetti siellä estää Konrad v. Jungingenia ja saksalaisia joukkoja maihin nousemasta. Sitten kävi hänelle kaikki tyynni huonosti. Hänen täytyi luopua Gotlannista ja vetäytyä Pohjaan, linna toisensa perään joutui kuningattarelle, ja lopuksi täytyi hänen nöyrtyä ja luopua kuningas Albrektista… Kuningatar uhkasi anastaa kruunulle äidinisäsi kaiken omaisuuden, niin avutonna hän silloin oli…"
Puhuminen näkyi kovasti rasittavan sairasta, mutta Bengta-rouvalla oli varalla malja, jonka hän toi sairaalle tukien tätä juodessa. Juoma virkisti nähtävästi; tämä teki juoman antajaan merkillisen vaikutuksen, hän seurasi yhä tarkemmin Kaarina-rouvan pienimpiäkin liikkeitä. Tämä tarttui poikansa käteen ja kertoi yhä edelleen:
"Odottamatta sai äidinisäsi koristeen takaisin, ja kaikki muuttui oitis. Hän pääsi kuningatar Margaretan suureen suosioon, sai pitää maatilansa ja kaikki kävi taas hyvin. Kun hän sitten viimeisenä elinvuotenaan tunsi voimainsa vähenevän; tuumaili hän, kenelle antaisi kalleuden, ja päätti lopuksi, että sinä tulisit sen saamaan, jos sinulla olisi rohkeutta noutaa se. Kuolinvuoteellaan hän kertoi minulle tämän sekä ilmaisi, mihin oli koristeen piilottanut. Ellet sinä tahdo koristetta, niin pysyy se kätkössään tuomiopäivään asti. Sano nyt ensiksi, haluatko omaksesi kaulaketjun vai et?"
"Olethan sinä, äiti, sanonut", sanoi Niilo hetken mietittyään, "ja niin on kunnianarvoisa Tuomas-piispa myös opettanut, että miehen onni on hänen omassa rinnassaan ja hyvässä miekassaan…"
Kaarina-rouva suuteli ihastuksella poikansa otsaa, ja taivaallinen rauha sädehti hänen lempeissä silmissään.
"Jumalan äiti olkoon kiitetty, poikani", sanoi hän, "en melkein tohtinut toivoa sinulta tällaista vastausta! Kiitos siitä, ja ole varma, että tulet onnelliseksi, vaikket koskaan näkisikään äidinisäsi koristetta."
"Äidinisäni ei siis ehdottomasti tahtonut, että ottaisin ketjun vastaan?"
"Tahtoi, tahtoi, rakas poikani … ja senvuoksi että jaksoit kieltäytyä siitä, saat nauttia onnea kaikkein korkeimmalla mitalla. Nyt sanon, mihin äidinisäsi on tämän aarteen kätkenyt, ja kuinka sinä sen löydät."
Bengta-rouva oli koko ajan ollut aivan hiiskahtamatta paksuin uudinten takana varjossa. Mutta hänen mustat silmänsä paloivat kamalasti ja kasvonsa olivat vääntyneet kuin kuolleen, niin että jos joku olisi hänet silloin nähnyt, olisi nyt epäilemättä kammolla kääntynyt hänestä. Kun Kaarina-rouva nyt alkoi kertoa, mihin aarre oli kätketty, kumartui hän vähän eteenpäin, huulensa avautuivat ja silmänsä liekehtivät perkeleellisesti.
"Visborgin naistuvan alla", jatkoi Kaarina-rouva, "on suuri holvihuone, jonka toisessa päässä on linnankirjurin pöytä papereineen. Kymmenes kivi ulkoseinässä tästä kulmasta lukien on irtonainen, sen alla on rautalevy, johon on piirretty eräs merkki … minä en tiedä mikä se merkki on, äidinisäsi ei tahtonut sitä ilmoittaa. Hän sanoi, että jos joku muu kuin asianomainen saisi tietää sen, niin olisi koko salaisuus mennyttä… Etkä sinäkään joutuisi kenellekään ilmaisemaan sitä etkä voisi lähettää ketään muuta sitä aarretta noutamaan, kun et tunne merkkiä, joka on koko salaisuuden avain…"