"Hei, uljas ritari te!" huusi marski hänelle, "rehellinen kiitos sekä soudusta että ratsastuksesta!"
Mutta ritari katseli merelle eikä näyttänyt ottavan marskin puhuttelua korviinsa. Hän lauloi äänellä, joka kuulosti melkein surulliselta:
Nyt oon kuin eksynyt lintunen,
Joka oksalla visertää;
Mä kodistani kaukana harhailen,
Eikä yhtään oo' ystävää.
Laulaessaan kuivalla ja jyrkällä tavallaan näitä säkeitä oli hänen äänessään niin raskasta suruisuutta, että se saattoi uskomaan hänen tällä hetkellä ajattelevan jotakin, joka koski häntä itseään, vaikka muisto voi olla hyvin kaukainen. Vaikea on sanoa, kuuliko hän todella marskin puhuttelua, ainakin sai tämä vielä kerran lausua kysymyksensä, ennenkuin hän vastasi.
Hän nousi silloin veneessä seisoalleen ja tervehti marskia. Hymynsä oli vähemmän jäykkää kuin tavallisesti.
"Olette tehnyt minulle suuren ilon, Viheriä", sanoi marski, "ja kiitos siitä … minä en sitä koskaan unhota."
Marski sopi vielä lemmittynsä kanssa, että he kohtaisivat toisensa
Vinäsissä Kaarlon palatessa Kalmarista; sitten tuli Kaarlon matkustaa
Bjurumiin pyytämään hänen kättään. Sitten he erosivat, Kaarina hyppäsi
veneeseen, ritari työnsi sen rannasta ja tarttui laulaen airoihin.
Marski kuuli hänen laulunsa vielä etäältä ulapalta. Hän kävi vitkaan ruusulehdon läpi suuren lehmuksen luo ja katseli sieltä vedenselän yli venettä, joka liukui yhä ulommaksi.
Kalastajat, jotka olivat sinä yönä vesillä, sanoivat nähneensä vetehisen, ja kauan senjälkeen kulki isältä pojalle tarina Fågelvikin lahden vetehisestä. Mutta niin kävi kuin poikanen oli sinä päivänä sanonut marskille: kauan kesti, ennenkuin vetehistä taas nähtiin; sillä senjälkeen ei sitä liene enää koskaan nähty, mutta niin hyvää kalaonnea kuin sinä yönä ei kalastajilla ollut miesmuistiin ollut.