Marskin sinetti.
Strengnäsin piispankaupungissa seisoi muutamana iltapäivänä elokuun lopulla sillan luona kaksi miestä. Ne olivat Herman Berman ja Niilo Bonpoika, jotka odottelivat hiukan kärsimättömästi, että pari miestä, jotka puuhasivat erään veneen kuntoon panossa, saisivat työnsä valmiiksi. Kesti kuitenkin melkoisen kauan ennenkuin toinen venemiehistä kohosi varsin tyyneesti pystyyn ja viittasi kädellään merkiksi, että nyt oli vene valmis.
Juuri kun he olivat aikeissa astua siihen, lähestyi rantaa toinen isompi vene, jossa oli Vestmanlannin laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika sekä hänen vaimonsa, Cecilia-rouva ja pieni Briita-neiti, joka rupesi heti heiluttamaan valkeata liinaa huomattuaan Niilo Bonpojan. Tämä vastasi innokkaasti tyttösen tervehdykseen, ja astuttuaan Hermanin kanssa veneeseen ohjasivat he sen laamannin veneen viereen.
"Missä herrasi on, Niilo Bonpoika?" kysyi herra Kaarlo Tordinpoika vastaten ystävällisesti tämän kunnioittavaan tervehdykseen.
"Hän jäi Örebrohon!" vastasi Niilo, "me kiiruhdamme nyt hänen käskystään valmistamaan Tukholmassa yhtä ja toista häitä varten."
"Häitä!" huudahtivat laamanni ja Cecilia-rouva yhtaikaa, "häitäkö? astuuko marski toisen kerran morsiustuoliin, ja vielä näin pian?"
"Herrani on ollut Bjurumissa kosimassa neiti Kaarlontytärtä Gumsehufvudin suvusta; hän ratsasti sinne suoraan Kalmarin kokouksesta, ja meidän tietääksemme tulevat häät nyt Tukholmassa, kohta kun Teljen kokous on päättynyt."
"Hyvä, hyvä, mies! Oletteko jo nähneet montakin menevän tätä tietä
Teljeen?"
"Ei vielä!" vastasi Niilo, "useimmat länsigöötalaiset menevät yhdessä herrani, marskin, kanssa ja tullevat kaiketi parin päivän päästä."
"Nyt ei sinulla olekaan kukkia Briitalle, Niilo", sanoi Kaarlo-herran pieni tytär raittiisti hymyillen ja kohottaen veitikkamaisesti etusormeaan. Mutta huomattuaan että se pahoitti Niiloa, vaikka hänkin hymyili, niin tyttö nyökkäsi ystävällisesti ja lisäsi: "Tukholmassa, Tukholmassa!"