Muutamain kysymysten ja vastausten perästä erosivat venheet sitten.
Kaarlo-herra kävi maihin ja Herman ja Niilo ohjasivat venheensä
Tynnelsötä kohden.
Tuomas-piispa istui kirjoituspöytänsä ääressä siinä huoneessa, josta oli niin kaunis näköala viheriäsaarisen Mälarin yli ja jossa hän oli kerran ottanut vastaan Engelbrektin. Hän oli juuri laskenut kynän kädestään, kun palvelija tuli ilmoittamaan Herman Bermanin ja Niilo Bonpojan tuloa. Leppeä, eloisa hymy kuvastui piispan kasvoille. Hän nyökkäsi palvelijalle merkiksi, että vieraat olivat tervetulleet, ja sitten heidät nähdessään kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä. Hän ojensi kätensä ja puristi lämpimästi tulijain käsiä.
"Nyt ei ole enää niinkuin ennen", sanoi hän, "Tuomas-piispa on nyt kurja, onneton miesparka … mikä on asiananne?"
"Kysyä teiltä," vastasi Herman, "kysyä teiltä, — hurskas isä, neuvoa eräässä omantunnon asiassa, jos sallitte, ja pyytää teiltä neuvoja, joita tarvitsemme."
Piispa istui vaiti heitä katsellen, ja kuta enemmän hän katseli, sitä liikutetummaksi hän näytti käyvän. Hän pyyhki useita kertoja kädellään silmiään.
"Kuten tiedätte", jatkoi Herman, "on näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet sitten Engelbrektin kuoleman, monta merkillistä asiaa tapahtunut. Minusta tuntuu kuin en enää oikein tuntisi itseäni kulkeissani maita ja pitäen mielessäni entisen palavan halun tehdä jotakin hyvää ja miehekästä kansan hyväksi… Minä olen vähäpätöinen mies ja voin ainoastaan pientä aikaan saada, mutta sama olin silloinkin, kun Engelbrekt eli, ja kuitenkin tunsin silloin kaikessa mitä tein, iloa ja riemua, joka minulta nyt puuttuu… Sanokaa nyt senvuoksi minulle ja sanokaa meille kummallekin, sillä Niilo Bonpojalla on sama tuska kuin minullakin, mitä meidän tulee tehdä?"
Piispa vei kätensä silmiinsä, se vapisi kovasti, ja kauan kesti ennenkuin hän siirsi sen pois.
"Odottaa, kunnes aika tulee!" sanoi hän sitten.
"Mutta hurskas isä", vastasi Herman, "sillä välin ennättää paljon tapahtua, mikä väkisin pakottaa miehen vastaamaan kysymykseen: toimitko, niinkuin rehellisen miehen tulee, vai etkö! Toinen toisensa perään menevät Engelbrektin ystävät pois, poissa ovat Broder Sveninpoika, Eerik Puke, vanha arkkipiispa Olavi … onko oikein palvella…"
"Kaarlo Knuutinpoikaa", keskeytti piispa viitaten kädellään, ettei Herman lausuisi nimeä. "Kaarlo Knuutinpoika on kuitenkin nykyään elävistä parhain, ja Herran neuvoon älköön ihminen sekaantuko. Katsokaa, kun silmäämme taaksepäin ja koetamme tarkastaa kuluneita aikoja pääkohdittain, niin näemme että Herra kaikkiviisaassa neuvossaan väliin sallii lemmenkukan, väliin ohdakkeen kasvaa ja varttua. Kun lemmenkukka vallitsee, näyttää maan ja kansan yli leviävän pyhä rauha, on kuin pyhä messu soisi kaikkein mielissä. Niin oli Engelbrektin eläessä, Jumala antakoon hänen sielulleen ijankaikkisen ilon!" Vanhus vaikeni, ikäänkuin Engelbrektin nimi olisi vienyt hänet kauvas pyhästöön, johon ei voitu äkkiä päästä, eikä myöskään äkkiä lähteä sieltä pois. Mutta sitte hän jatkoi: "Silloin oli lemmenkukan aika, nyt rehottaa ohdake, ja te tuntenette, että jokainen saa sen pistoksia tuta! Mutta senkin aika on menevä ohi, ja sen kuihtuneista kukista voi nousta taasen lemmenkukan taimi… Te saatte ehkä sen päivän nähdä, jotka olette nuoria, ja muistakaa silloin piispavanhuksen sanoja … minulle ei ole sitä suotu nähdä, ja minun silmäni ovatkin jo nähneet kylliksi, nähtyään Engelbrektin."