Taaskin vaikeni piispa, ja nuoret miehet, jotka kuuntelivat hänen sanojaan kunnioituksella, miettivät niitä. Mutta piispa ei voinut jättää Engelbrektiäkään, joka oli hänestä kaiken miehuuden perikuva.
"Katsokaa, sellaista miestä kuin Engelbrekt", sanoi hän, "sellaista miestä on tuskin yksi vuosisadassa. Tässä saatte kuulla, olen saanut hiljakkoin kirjeen rakkaalta Laurentiukseltani, te muistatte hänet, Niilo Bonpoika, sen valkoverisen nuorukaisen, joka tavallisesti luki minulle … olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän kertoo, kuinka suuressa arvossa Engelbrektiä pidetään ulkomailla. Lyybekkiläinen Herman Corner, sanoo hän, vertaa häntä suureen Sauliin, jonka Herra on valinnut ja varustanut voimalla suojella kansaansa ja kukistaa oikeuden vihamiehet. Hän oli, lausuu Herman-mestari vielä, yleväsydäminen mies, viisas ja toimelias, joka hoiti oikeamielisyydellä ja menestyksellä valtakunnan asioita. Häntä ei johtanut toimessaan ylpeys eikä vallanhimo vaan sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset voudit rääkkäsivät ja joiden valitukset kohtasivat kuuroja korvia, jos kuninkaalle valittivat!… Tämä kaikki", jatkoi piispa ilosta loistavin silmin, "tämä kaikki tulee otettavaksi siihen kronikkaan, jota Corner-mestari kirjoittaa. Sanokaa, eikö tämä ilahuta ruotsalaisen miehen sydäntä, ja enemmän vielä se, että on saanut elää sen miehen aikana, jonka elämä ja urotyöt saavat muukalaisenkin häntä ihailemaan ja kunnioittamaan!"
Kyyneleet nousivat sekä Herman Bermanin että Niilo Bonpojan silmiin, niin vilkkaasti muistui vainaja heidän mieleensä, ja niin syvästi liikutti heitä vanhuksen lämmin innostus.
"He lähtevät pois toinen toisensa perään, jotka ennen olivat Engelbrektin ympärillä", alkoi piispavanhus taas, "niin, te olette oikeassa, ja Jumala ja pyhä neitsy katsokoon armollisesti minun, arvottoman puoleen, minäkin olin siinä pelissä osallisena, jota saan häpeäkseni muistaa kuolinpäivääni asti…! Mutta se ei koske teitä … se ei koske teitä… Kysytte minulta marskista, herrastanne", jatkoi hän lyhyen väliajan jälkeen kääntäen etusormensa ja peukalonsa välissä pöydällä olevan paperinpalan. "Ja minä sanon teille, että marski on totisesti ohdakkeen paras kukkanen…! Hän toimii ainakin rehellisesti sitä mitä toimii. Häntä ei tosin voi Engelbrektiin verrata, sillä hän panee itsensä siihen sijaan, mihin Engelbrekt pani valtakunnan, hänelle on oma etunsa suuremman arvoinen kuin valtakunnan etu… Mutta nyt ovat asiat sillä kannalla, että hänen etunsa on todella paljolta sama kuin valtakunnan etu… Hän tahtoo vapauden ja lain ja vanhain hyväin tapain vallitsevan ei tosin Engelbrektin tavoin vapauden ja lain itsensä vuoksi, vaan koska ne sopivat hänen omiin etuihinsa. Mutta hän edistää niitä kuitenkin, ja hänessä on miestä siihen. Ja hän on ainoa — mikäli voin oikein käsittää tapausten juoksua ja niitä miehiä, jotka nyt elävät — hän on ainoa, joka kykenee pitämään ulkomaalaisia aisoissa. Se nähtiin nyt Kalmarin kokouksessa … jos marski kaatuisi, josta Jumala varjelkoon, niin olisi Ruotsin valtakunta mennyttä, sillä muut, jotka nykyään ovat sen ensimmäisiä, eivät paljoa mahda … he saattavat vaan, sen saatte vielä nähdä, ne saattavat vaan ehdoin tahdoin marskin kääntymään rahvaan puolelle… Sen sanon siis, ja siinä pysyn, että joka harrastaa Ruotsin onnea, harrastaa rahvaan onnea, ja joka harrastaa rahvaan onnea, ruvetkoon marskin mieheksi!"
Oli varsin luonnollista, että vakamielisiä ja ajattelevaisia miehiä, kuten Herman Bermania ja Niilo Bonpoikaa, alkoi epäilyttää, oliko se asia oikea, jonka puolesta he taistelivat, kun he näkivät kaikkialla, että veri, jota vuodatettiin, vuosi yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin, heidän herransa kuin valtakunnan tähden. Kummassakin hehkui innostus, puhtaampi ja jalompi kuin kenessäkään niistä miehistä, joiden nimi on jälkimaailmalle säilynyt, ja kumpaankin oli sen sytyttänyt Engelbrektin välitön tai välillinen vaikutus. Niilo Bonpojalle tulee tässä suhteessa ehkä suurempi kunnia, sillä hän oli päässyt vaan joskus sattumoisin vapaudensankarin läheisyyteen, mutta hänen lämpimässä sielussaan ne muistot ylläpitivät sammumatonta tulta ja viittasivat lakkaamatta yhteen päämäärään: Ruotsiin. Suuresti oli häneen myöskin vaikuttanut oleskelu Tuomas-piispan, tämän Engelbrektin järkähtämättömän ihailijan ja ystävän luona, ja sitä juhlallista lupausta, jonka piispa otti Niilolta Engelbrektin haudalla, kun nuorukainen erosi hänen palveluksestaan, olisi tuskin tarvittu sitomaan häntä sieluin ja mielin Engelbrektin asiaan.
Enimmin kaikista oli heidät saattanut tasapainostaan se seikka, että heidän oli täytynyt asettua miekka kädessä samaa rahvasta vastaan, joka oli seurannut Engelbrektiä. Lukemattomat langat sitoivat ja vetivät heitä tähän rahvaaseen. Eikä ollut helppoa päättää juuri toiminnan alkutapahtumista kuka todella oli rahvaan ystävä, sekö, joka niitä vastaan taisteli, vai se, joka niitä johti. Niilo Bonpoika oli marskin palveluksessa, ja sen vuoksi tuntui totteleminen monesti kahta vaikeammalta. Hänen sisässään taisteli velvollisuus velvollisuutta vastaan. Hermanilla oli enemmän valtaa määrätä toimiansa, mutta hänkin taisteli samaa taistelua, ja epätietoisuus siitä, mikä kulloinkin oli oikein, mikä väärin, saivat hänet melkein epätoivoon. Mutta kun sama rahvas, Engelbrektin rahvas, sitten Eerik Puken kuoleman jälkeen totteli toista herraa drotsia — sillä siitä he olivat aivan varmoja, että drotsi oli Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan sittemmin nousseiden kapinain oikea johtaja — niin tuntuivat hyökylaineet heidän rinnassaan asettuvan. Mutta heidän täytyi kuitenkin keskustella jonkun ystävän kanssa ja siitä syystä he kääntyivät vanhan engelbrektiläisen Tuomas-piispan puoleen.
He keskustelivat vielä paljon marskista, kuninkaasta, arkkipiispavainajasta ja drotsista. Ja jalo piispa-vanhus haihdutti tyynellä ja vakuuttavalla puheellaan kaikki epäilykset rakkaiden ystäväinsä mielestä, niin että nämä tunsivat voivansa kevein mielin palvella uskollisesti marskia. Mitä arkkipiispa Olavin äkkinäiseen kuolemaan tulee, oli Tuomas-piispakin kuullut kuiskeita, että marski muka olisi se ylhäinen herra, joka oli myrkyn lähettänyt, mutta hän ei ollut sitä koskaan uskonut. Hän oli tavannut muutamia viikkoja sen jälkeen kaksi Upsalan tuomiokapitulin jäsentä, tuomioprovastin Pietari Niilonpojan ja kaniikin Jöns Pentinpojan (Oxenstjernan), sekä oli kysynyt heiltä, mitä arvelivat arkkipiispan kuolemasta ja kehottanut heitä toimittamaan tarkan tutkimuksen, miten asianlaita oikein oli ollut. Tuomioprovasti olikin ollut samaa mieltä, mutta Jöns Pentinpoika oli pannut vastaan. Hän oli arvellut, ettei siitä olisi mitään hyötyä, kun ei ollut mitään todistuksia tukena. Jöns-herran kirjuri oli ollut tilaisuudessa läsnä ja pitänyt ensi hetkenä selvänä, että se lac amygdalorum, jota arkkipiispa oli juonut, oli myrkytetty juuri vähäistä ennen hänen kuolemaansa. Ja arkkipiispan kansleri, joka oli tullut surusta melkein mielipuoleksi, oli huutanut sen tiedon ympäri maailmaa, mutta eihän sen nojalla voitu ketään syyttää. Parasta olisi sen vuoksi, arveli Jöns-herra, antaa asian unhottua itsestään. Tämä oli vielä lisännyt Tuomas-piispan uskoa, ettei marski ainakaan ollut sen katalan työn tekijä.
Tätä voi Niilo Bonpoika vielä varmistaa, sillä olihan hän ollut arkkipiispan kuollessa läsnä. Muuten olivat hänellä omat arvelunsa asiasta, ja se aavistus, jonka mustan kirjurin salaperäiset sanat herättivät hänessä, kun hän astui kuolevan arkkipiispan huoneeseen, sai lisää vahviketta Tuomas-piispan kertomuksesta. Hän ei kuitenkaan maininnut siitä mitään, mutta oli nyt aivan varma siitä, että hänen herraansa ympäröi salaiset vihamiehet, jotka lakkaamatta ja keinoja katsomatta vaanivat tilaisuutta häntä kukistaakseen; ja tämä varmuus liitti hänet yhä lujemmin Kaarlo Knuutinpoikaan. Itsekseen teki hän vielä päätöksen pitää huolellisesti ja tarkasti silmällä hänen vihamiestään tai vihamiehiään, mikäli hänen vallassaan oli ja mikäli kunnian vaatimukset sallivat.
Illansuussa läksivät Herman ja Niilo Tynnelsöstä. Piispan piti lähteä seuraavana päivänä Teljen suureen herrainkokoukseen, ja hän halusi vieraita seurueeseensa, mutta näiden täytyi ottaa takaisin se aika, joka oli kulunut heidän käyntiinsä, jonka vuoksi he lähtivät, varsinkin kun nyt puhalsi hyvä länsimyötäinen.
Oli kaunis ilta. Taivas oli ihan pilvetön, ja heidän hyvä venheensä kynti sarkapurjeineen reippaasti veden kalvoa. Mieli tuntui kevyeltä, ajatukset iloisilta ja raittiilta. Oli kuin tuuli, järvi, lehväiset saaret, tuikkivat tähdet, kuin koko luonto olisi jatkanut sulosanoin lämminsydämisen piispan puhetta. Rohkeutta, lohdutusta ja toivoa oli hänen puheensa antanut, ja samaa tuntui tuuli kantavan helmassaan, laine loiskivan harjaltaan ja lehdot kuiskivan rannoilta.