Linnassa oli laitettu mitä komeimmat pidot, ja pöydät notkuivat hopean, kullan ja herkkujen alla. Jaloimpia viinejä oli virtaamalla. Marskin tuskin tarvitsi uudistaa kehoitustaan, minkä oli lausunut kutsumakirjeissään, että nimittäin tultaisiin hänen luokseen Tukholmaan "iloitsemaan ja riemuitsemaan". Ilo ja leikki nousi yhä ylemmäksi, kuta kauvemmin atria kesti, näkyipä ilomielisyys tarttuvan sellaisiinkin kasvoihin, jotka eivät milloinkaan tai hyvin harvoin hymyilivät, niiltäkin unhottui tavallinen totisuus ja kankeus.
Jo atrian aikana sytytettiin soihdut ja vahatuohukset. Edelliset olivat taidokkaasti valmistettuja ja kullalla silattuja, että ne näyttivät erinomaisen kauniilta, varsinkin kun seinillä oli tummat verhot. Koko atrian ajan puhalsivat marskin huilun- ja pasuunansoittajat ja rumpalit paukuttelivat rumpujaan oikein hartiovoimalla. Aterian jälkeen tanssittiin, ja marski tanssi kauniin Kaarinansa kanssa, eikä ketään ollut salissa, joka ei olisi heitä ihaillut. Muut tanssijat miltei vaan lisäsivät heidän viehättäväisyyttään, eikä se estänyt kaikkia täysin mielin keikkumasta lattialla, ja joka silmästä loisti ilo, ja joka suulla väikkyi hymy.
Tanssin loputtua sattuivat Niilo Bonpoika ja Tord Kaarlonpoika (Bonde) joutumaan vierekkäin. He eivät vielä oikein olleet tutustuneet toisiinsa, mutta Tord oli kuullut Niilosta puhuttavan, ja päättäen siitä, että hänen raittiit kasvonsa hohtivat niin sydämmellistä hyväntahtoisuutta, oli tämä puhe ollut hyvin eduksi Niilolle. Ja etäällä salin perällä seisoi eräässä ikkunakomerossa, jonka ohikulkijat peittivät usein näkyvistä, muuan tyttönen, kaunis ja suloinen kuin hengetär, katsellen suurilla silmillään nuorukaisia ja hänen kasvoilleen ilmestyi niin harras hymy, että silmänsä melkein kyyneltyivät.
"Me tulemme nyt kaiketi paljon olemaan yhdessä", sanoi Tord, "sillä minäkin tulen nyt marskin aseenkantajaksi, kuten sinäkin, Niilo!"
"Minä olen siitä iloissani", vastasi Niilo, jonka jaloilla piirteillä oli synkänlainen varjo, "olen siitä todella iloinen, sillä sukulaisesi tarvitsee, ainakin mikäli minun vähäinen järkeni käsittää, ympärilleen luotettavia ystäviä."
"Ja saat olla varma, että hän on huomaava minut sellaiseksi!" sanoi Tord hartaasti ja vakaasti, mikä sopi hänelle hyvin, "minä tahdon pysyä uskollisena, vaikka minulle kävisi niin, kuin olen kuullut sinulle olleen vähältä käydä."
Niilo hymyili surumielisesti katsellen saliin päin. Siellä näki hän herransa ylen onnellisena haastelevan morsiamensa kanssa, ja näyttipä hänen katseensa silloin hiukan synkkenevän. Hän katseli toisaalle, ja äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa leppeään hymyyn. Tord seurasi hänen katsettaan ja huomasi pikku sisarensa, joka niinikään hymyili ystävällisesti.
"Hän ei taida saada unen hituakaan silmiinsä tänä yönä niiden kukkain tähden, jotka sinä hänelle annoit, Niilo!" sanoi hän lyöden häntä olalle. "Mutta hän tahtoo niistä kiittää … tule, menkäämme hänen luokseen."
Niilo lähti heti, mutta oli tuskin ehtinyt ottaa pari askelta, kun tunsi jonkun tarttuvan hänen lyhyeen levättiinsä. Hän kääntyi ja huomasi viheriän ritarin, joka oli tänään vielä tavallistaankin kummallisempi. Hän naureskeli osoittaen peukalollaan taakseen ja lausui:
"Eräs tuolla ulkona haluaa puhutella teitä, Niilo Bonpoika."