Marski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettaan ja lausui kun hän oli lopettanut:
"Kysy vielä kerran herra Niilolta. Jos hän sanoo olleensa pelastajasi, niin usko häntä… Jollei hän sano, niin tule minun luokseni, niin saat varman tiedon."
"Herra!" huudahti Rodenberg pannen kätensä ristiin, — "herra, te olette…"
Mutta marski meni nopeasti astuen pois, ja portti suljettiin hänen takanaan. Hän riensi sinne. Eräs mies vastasi ettei ketään laskettu sisään. Rodenberg seisoi kauan siinä, ja yhä selvemmäksi kävi hänelle, että sillä tuntemattomalla, joka hänet tuona kauheana iltana pelasti Tukholmassa ja jonka hämärä kuva oli jäänyt hän mieleensä, oli marskin kauniit piirteet.
"Niin, minä menen kysymään herra Niilolta!" huudahti hän vihdoin päättäväisenä, "minä kysyn häneltä, ja hänen täytyy varmasti vastata minulle, ja sitten … sitten avautuvat marskin portit minulle."
Sitten läksi mies hitain askelin marskin asunnolta.
Kotonaan odotti marskia uusi hämmästys. Eräs hänen omia miehiään oli tullut pohjoisesta päin tuoden sanaa Niilo Bonpojalta, jonka marski oli, heti hänen palattuaan Nyköpingistä ja kerrottuaan marskin vihamiesten yhä juonittelevan häntä vastaan, lähettänyt Taalainmaahan antamaan hänen sikäläisille voudeille ohjeita, miten oli meneteltävä rauhan säilyttämiseksi tällä maankulmalla ja yllytysten ehkäisemiseksi, joita aivan epäilemättä kohta taasen yritettäisiin.
Airut toi hyviä sanomia. Marski voi luottaa täydellisesti voutiensa valppauteen, ja nykyään oli hän itse kansalla tuoreessa muistissa. Hän oli siellä käydessään tehnyt rahvaaseen niin edullisen vaikutuksen, että drotsilla olisi epäilemättä paljon vaivaa saadakseen ne liikkeelle taas. Mutta miehellä oli mukanaan kirjekin, jonka hän oli saanut ratsastaessaan muutaman yksinäisen talon ohi Altunan kirkon seuduilla.
Kirjeessä oli vaan seuraavat sanat: "Vihollisesi on Räfvelstassa. Lähetä sinne luotettava mies ja muutamia huoveja, niin minä annan vihollisesi käsiisi! B.P." Marski käänsi pergamenttiliuskan nurin tutkien sitä tarkasti, mutta siinä ei ollut muuta. Hän kysyi mieheltä vielä, kuka kirjeen oli antanut, mutta vastaus ei valaissut asiaa vähääkään. Se oli ollut talonpoika, joka oli tullut mökin viereisestä metsästä ja kysynyt, tiesikö hän, oliko marskin miehistä ketään näillä seuduin, ja kun hän oli vastannut itse olevansa marskin miehiä, oli talonpoika antanut kirjeen hänelle ja mennyt matkaansa. Marski antoi saatuaan nämä tiedot miehen mennä sekä sulkeutui itse huoneeseensa sallimatta kenenkään tulla itseänsä puhuttelemaan, ei edes lähinten ja rakkaimpainkaan sukulaistensa, kuten Ture Steeninpojan tai Tord Kaarlonpojan.
Seuraavana päivänä halusi hän hyvin innokkaasti puhutella lankoaan, Niilo Steeninpoikaa. Hän toivoi — mikä olikin luonnollista — saavansa erotetuksi hänet drotsista, joten vaara olisi paljon vähentynyt, kun asia nyt oli tullut miekan ratkaistavaksi. Niilo-herra tulikin, mutta siitä ei lähtenyt paljoakaan hyötyä; marski sai kuitenkin taivutetuksi hänet sovintoon kanssaan, mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän, minkä verran tähän sovintoon oli luottamista. Täksi erää oli Niilo kuitenkin sidottu, ja se tuotti ainakin ajan voittoa. Mutta jokainen näki, kuinka syvästi marskiin koski, että oma lankonsa oli hänen vihollisiaan, ja hän oli alakuloisena vielä tullessaan ratsastaen Skeningeen Söderköpingistä.