"Minua surettaa, enemmän kuin voin sanoa", lausui hän Ture Steeninpojalle, "että lankoni vainoo minua. Minä olen aina tahtonut hänen parastaan ja olen toivonut hänestä yhtä luotettavaa ystävää kuin hyvää sukulaista."
Levättyään yön Skeningessä neuvotteli hän miestensä kanssa. Ja yhteisestä neuvosta lähetti hän sitten Arvid Svanin huovijoukon kanssa kutsumaan smålantilaisia aseisiin ja lähtemään niiden kanssa piirittämään Kalmarin kaupunkia. Itse hän aikoi lähteä Elfsborgiin.
Herra Arvid läksi samana päivänä ratsastamaan Skeningestä, ja seuraavana päivänä piti marskin itsensä matkustaa. Hän kutsutti luokseen erään asemiestensä päälliköitä, nimeltä Klaus Lange, joka oli muuten yksi niitä monia entisiä engelbrektiläisiä, jotka olivat ruvenneet marskin palvelukseen. Hän oli reipas, rohkea ja neuvokas mies, joka oli hyvin harjaantunut aseiden käyttöön ja oli järkähtämättömän uskollinen sille, jolle oli kerran antanut lupauksensa.
"Uskallatko mitään minun tähteni?" kysyi marski, Klaun tullessa hänen luokseen.
"Ilolla uskallan henkeni teidän tähtenne, herra marski!" vastasi mies. "Mitä tahansa annattekin tehdäkseni, sen teen, tahi ette koskaan enää minua näe!"
"Hyvä, ystäväni, minä tunnen sinut ja luotan sinuun!"
Hän kertoi sitten mitä oli tekeillä, ja että Klaun tulisi lähteä Räfvelstahan ja vangita siellä drotsi. Hän saisi itse valita avustajansa, ja marski antoi hänelle vielä kirjeen, jonka hän antaisi drotsille.
"Olkaa rauhassa, herra marski", lausui Klaus, kun kaikki oli selväksi puhuttuna, "saatte kohta kuulla hyviä sanomia, tai ei Klaus Langea ole enää olemassa!"
* * * * *
Tammikuun 13 päivä oli tavattoman kylmä talvipäivä, ja illalla alkoi puhaltaa tiukka pohjoinen, jonka vuoksi kaikki kulkijat riensivät minkä ehtivät teiltään ja poluiltaan katon alle suojaan. Taivas oli ehtasininen ja kuulakka, ja tähdet tuikkivat ja välkkyivät siinä, ja lumi kimalteli kuin olisi ollut täynnä lukemattomia jalokiviä.