Muuan yksinäinen huovi ratsasti sitä tietä myöten, joka kulkee etelään päin Simtunan kihlakunnan läpi Länsi-Uplannissa. Tie noudatti erästä niitä monia soraharjuja, jotka luonto näyttää itse luoneen juuri teitä varten. Tämä harju, jota tavallisesti kutsutaan Taalalaisharjuksi eli vaan yksinkertaisesti Harjuksi, ulottuu Enköpingistä pohjoiseen päin Daljokeen asti. Enåkerin pitäjästä Löfstan kirkolle asti kulkee tie tätä harjua myöten, osittain sen viertä, osittain sen päällä, mutta kun Örsund-joki viimeksi mainitussa pitäjässä rupeaa juoksemaan harjun vierellä, niin siirtyy tie sen itäpuolelle, kunnes se haarautuu Altunan kirkon ja Flostan kartanon pohjoispuolella, kulkien siitä alkain molemmin puolin jokea. Aivan tienhaaran eteläpuolella kohoo yksinäinen kumpu, minkä pohjoispuolitse luikertaa vähäinen puro Örsund-jokea kohden, joka laskee itäpuolelta Altuna-järveen. Tämä ympäröi mainitun kummun kaakkoispuolta ja sitä kutsutaan myöskin Räfvelstan joeksi kummun ja järven välillä olevan vanhan säterikartanon mukaan. Kummun rinteen keskikohdalla on Altunan vanha kirkko, jonka hautuumaan-muurin vieritse Räfvelstahan menee tie.
Flostan myllyjen eteläpuolelta ratsasti yksinäinen ratsastajamme Örsund-joen jään yli. Hän aikoi nähtävästi etelään käsin Enköpingiä kohden. Hänen hevosensa ali aivan kuuran peitossa, ja hän itse huitoi tuontuostakin käsiään rintansa yli pysyäkseen lämpimänä. Hän saapui sille paikalle, jossa Altunan kirkolle ja Räfvelstahan vievä tie erosi vasemmalle kädelle. Moniahta syltä tiestä oikealle oli mäen törmällä pieni mökki. Hän olisi varmaan ratsastanut sen ohi, ellei räppänästä paistava valo olisi herättänyt hänen huomiotaan. Hän kuuli sieltä myöskin kiivaan, läpitunkevan äänen puhuvan jollekin. Puheen, tahi paremmin ärjynnän, lomasta kuului tukahutettua uikutusta. Ratsumies pysähtyi kuuntelemaan.
Ihmisiä ei näkynyt millään suunnalla. Uloinna etelästä häämötti huoneryhmän tapainen, mutta valoa ei näkynyt yhtään, joten ihmiset lienevät jo menneet levolle. Huovi ei miettinyt kauvaa, vaan hyppäsi ratsultaan, sitoi sen suitsista erääseen puuhun ja riensi mökkiä kohden, josta käskevät huudot ja uikutukset kuuluivat yhä selvemmin, kuta lähemmäksi hän tuli.
"Kohta tarttuu tuli hameeseesi, ämmä", kuuli hän käskevän äänen lausuvan, "suostu, niin kaikki vielä muuttuu!"
Vastaukseksi kuului vaan ääni, joka pikemmin muistutti raivoavan ihmisen ulvontaa kuin onnettoman uikutusta. Ratsumies tempasi oven auki ja syöksyi sisään. Hän näki siellä kammottavan näyn.
Keskulaiseen mäntykankeen sidottuna makasi huoneen keskessä olevan tulisijan vieressä vanhanpuoleinen nainen, ja kangen kumpaisessakin päässä, joihin oli häthätää sidottu jonkinlaiset ristipuut, oli kaksi miestä vääntämässä kankea hiljakseen ja siirtämässä sitä vähitellen yhä kauemmaksi tuleen. Onneton, jota näin kauhealla tavalla kiduttamalla pakotettiin suostumaan julmain pyöveliensä vaatimukseen, oli vanhanpuoleinen vaimo. Hänen harmaat hiuksensa riippuivat osittain punotuissa suortuvissa pään ympärillä; kasvot olivat tuskasta ja raivosta niin vääntyneet, että niitä oli mahdoton tuntea, Kummankin miehen huulilla oli saatanallinen hymy, he näyttivät nauttivan uhrinsa sanomattomista kärsimyksistä. Näky muistutti kiirastulen tuskia. Parempaa taulua sitä varten ei keskiaikainen kirkko olisi voinut esittää.
Veri jähmettyi nuorukaisen suonissa. Mutta se herätti samalla hänen voimansakin hereille. Tässä jos koskaan tuli hänen nyt auttaa miekallaan avutonta ja näyttää ansaitsevansa kerran päästä ritarien joukkoon; vähääkään arvelematta ja harkitsematta, miten tämä epätasainen taistelu kahta vastaan päättyisi, syöksyi hän esiin. Hetken jännityksen lisäämillä voimilla tarttui hän kidutuspuuhun nostaen sen vähän matkaa tulesta. Salaman nopeudella veti hän sitten miekkansa ja kävi miesten kimppuun.
Nämä olivat kuin puulla päähän lyötyinä. Samoin kuin ihmissilmän jumalallinen majesteetti väliin ehkäisee, lamauttaa ja karkoittaa verta janoovan, murhanhimosta kiljuvan tiikerin, niin olivat nämäkin pedon perikuvat ensi hetkenä aivan tyrmistyneinä. Hämmästys valoi kuin lyijyä heidän suoniinsa, ja ennenkuin he ehtivät tointua, välähteli jo koston miekka heidän silmissään. Toinen, joka oli ovea lähempänä, sykertyi oitis miekan satuttamana maahan. Toinen, joka oli aatelismiehen vaatteissa, heitti tilaisuutta käyttäen kaapun päänsä yli ja juoksi kostajan seljän taitse ovelle, jonka sulkemiseenkin hänellä oli vielä tarpeeksi malttia.
Pelastaja riensi perään, mutta ovi ei auvennut, se oli jollakin tavoin sulettu ulkopuolelta. Hän katseli ympäri huoneen ja havaitsi kankeen sidotun vaimon. Tämä sai hänen unhottamaan sen, että oli äkkiä joutunut vangiksi, ja muistamaan että tämä onneton oli vapautettava, mihin hän ryhtyikin viipymättä. Se oli pian tehty. Hän laski onnettoman lattialle sillä penkkiä ei tuvassa ollut. Nähtyään että hän varmasti vielä eli, lausui hän lempeästi:
"Olkaa rauhassa, emo … pelkuri murhaajanne on salvannut meidät tänne, mutta minä hankin kohta vapaan pääsyn täältä ja vien teidät mihin tahdotte… Olkaa rauhassa…!"