Hänen äänensä näkyi tekevän vanhukseen ihmeellisen vaikutuksen. Tämä säpsähti ja pyyhki hiukset kasvoiltaan sekä piti käsiään molemmin puolin silmiään heittäen aran, mutta läpitunkevan silmäyksen mieheen.
"Niilo Bonpoika!" huudahti hän peittäen silmänsä vapisevilla käsillään.
Mies, joka oli tällä välin ottanut pyövelikangen ja asettanut sen räppänää vasten kiivetäkseen sitä myöten katolle ja vapauttaakseen sekä itsensä että vaimon, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan nimeään mainittavan. Tässä äänessä oli jotakin, mikä suuresti vaikutti häneen. Eukko tunsi hänet, mutta hänen äänestään ilmeni, että nuorukaisen näkeminen herätti hänessä tuskaa, ellei katkeruuttakin, ennemmin kuin iloa.
Niilo meni hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä siirtäen ne lempeällä väkivallalla hänen silmiltään sekä katseli tarkoin vanhuksen teräviä, vaan nääntyneitä piirteitä. Mutta hän oli tuskin nähnyt ne, kuin päästi hänet käsistään ja hypähti taaksepäin kasvot kalmankalpeina.
"Rouva Bengta!" huudahti hän, "mitenkä te olette täällä! Mitenkä te olette joutunut näiden miesten käsiin!"
Mutta näihin kysymyksiin ei tullut vastausta. Tämä voimakas, taipumaton nainen näytti olevan sekä sielultaan että ruumiiltaan murtunut. Kauhea kuolema, josta hän oli tuskin pelastunut, ja kiihkeä, syvä mielenliikutus, kun tunsi pelastajansa Niilo Bonpojaksi, näkyivät kokonaan vieneen häneltä tänä hetkenä kyvyn selvästi ajatella. Se tarkoitusperä, jonka ainoan vuoksi hän nyt enää eli, nimittäin veljensä kuoleman kostaminen, oli ollut aivan tyhjiin menemäisillään, monta silmänräpäystä ei olisi tarvittu, ennenkuin hänen jäsenensä olisivat tulessa hiiltyneet. Ja se, joka tuli hänet vaarasta tempaamaan, joka antoi hänelle taasen koston keinot, nimittäin elämän ja hengen, se oli — Niilo Bonpoika, jonka omana juuri oli taikakoriste, tuo kaulaketju, jota saadakseen hän itse oli niin paljon koettanut ja kärsinyt, vieläpä tullut rikoksen tekijäksikin. Hänen sydämensä synkästä pimeydestä, jossa vihan ja pahuuden kolkot haamut elivät ja liikkuivat, jossa kaikella ihmistylyydellä ja -itsekkyydellä oli kotinsa ja tyyssijansa, sieltä pilkisti nyt äkisti valoisa ilme, oli kuin salaiset, aikoja sitten unohtuneet voimat olisivat heränneet eloon hänen sydämensä syrjäisimmistä komeroista, samoinkuin lumi sulaa maasta, niinpian kuin aurinko saapuu kevätsäteineen, synnyttäen vehreyttä ja kukkasia lumen allakin. Senkaltainen väre oli vanhuksen äänessä, kun hän yhä uudelleen toisti nuorukaisen nimen.
Niilo Bonpoika ei taasen puolestaan, päästyään hämmästyksestään tointumaan, ajatellut muuta kuin miten saisi tuon onnettoman pelastetuksi, ja hän kyseli häneltä yhä uudelleen, miten hän oli tänne tullut ja mihin hän nyt haluaisi mennä. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta kysymyksiinsä ja rupesi sentähden taas kiipeämään lakeiselle. Silloin hänen äsken kaatamansa mies liikahti tulen toisella puolen, mikä sai Niilon pysähtymään aikeessaan.
Tämä ei ollutkaan kuollut, hän oli vaan iskusta taintunut, mutta nyt hän virkosi ja samassa palasi kostonhalukin. Niilon huomatessa hänet tuki hän vasemmalla kädellään itseään lattiata vasten, ja oikeassa oli paljastettu miekka. Mutta samassa hyppäsi Niilo hänen luokseen, sieppasi miekan hänen kädestään ja käänsi sen kärjen hänen rintaansa vasten painaen samalla häntä lattiaan.
"Kurja rosvo!" huudahti hän, "rukoile, jos voit, Jumalan äitiä, sillä sinun pitää kuolla!"
Silloin miehen rohkeus kerrassaan lamautui, ja hänen silmänsä sulkeutuivat Niilo Bonpojan leimuavan katseen edestä.