Iliana-neiti sävähti hehkuvan punaiseksi näiden sanain johdosta ja kiersi lankaa niin kiivaasti rukin pyörälle, että se katkesi. Hänen suloiset kasvonsa hämmentyivät siitä vielä enemmän, ja kun hän kumartui ottamaan langanpäätä ylös, vierähti pari kyyneltä lankarullalle. Margareta-rouva ei kuitenkaan nähnyt hänen onnekseen kyyneleitä, mutta hän näki punastuksen, joka pisti kauniisti silmiin pitsikauluksen valkeata reunustaa vastaan.
"Kuulkaapa, mitä minä sanon, arvoisa neiti", jatkoi Margareta-rouva ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta, "ritari Jost von Bardenvleth muistuttaa hymyävää laaksoa Reinin varrella, jossa linna kohottaa huippujaan pilviä kohden, sen ympärillä on viljavia vainioita ja sitä tervehtivät sadat jokea myöten purjehtivat kauppiasalukset. Mutta nuori Tord on samallainen kuin tämän hänen kotimaansa metsävuoret … minä tunnen perinpohjin nämä Ruotsin herrat, ja uskokaa te minua, joka olette saman maan tytär kuin minäkin."
"Niinpä kyllä, rouva Margareta", vastasi Iliana katsoen häneen niin sulavan herttaisesti, että jokainen ruotsalainen ritari olisi halusti taittanut kymmenen keihästä sen näkemisestä, "vertauksenne on oivallinen, mutta te unhotatte, että linnat Reinin varrella olivat pelkkiä rosvolinnoja, ja että metsänpeittämän vuoren sisässä on parasta rautaa. Minä rakastan enemmän sellaista kiveä, jonka sisässä on kultaa kuin sellaista, joka on sillä silattu!"
Margareta-rouva pudisti säälivästi päätään tytön hupsuudelle, joka saattoikin verrata uljasta Jost-ritaria kullalla silattuun kiveen, mutta hän ei puhunut sen enempää siitä asiasta illan kuluessa.
Iliana-neiti sitävastoin ei voinut karkoittaa mielestään nuorta, voimakasta ja hänen silmissään kaunista Tord Kaarlonpoikaa, joka oli tanssinut hänen kanssaan sukulaisensa marskin häissä ja jonka sisaren, sorean Briitan kanssa hän oli solminut sydämmellisen vilkkaan tuttavuuden. Hän oli kokonaan näiden ajatusten vallassa: vielä illalla omaan huoneeseensakin tullessaan oli hänen mielensä niitä täynnä. Hän istui nojaten otsaansa ikkunanpieleen ja katseli lumista pihaa ja tähtien loistoa — niille hän nyt huokasi huolensa ja niitä hän otti todistaakseen, että Tord Kaarlonpoika oli erinomaisin nuori urho maailmassa.
Silloin häiritsi aseitten kalske hänen haaveensa, ja samassa hän näki pihan poikki kulkevan isohkon joukon asemiehiä. Tähtien miedossa valossa ei hän voinut täydellisesti erottaa eri miehiä, mutta sen hän näki, että he kulettivat jotakin välissään, joka siis oli epäilemättä heidän vankinsa.
Hän herätti erään tytöistä, joka nukkui hänen huoneessaan, ja kysyi, tiesikö hän mitä tuo öinen melu tarkoitti sekä kuka vanki mahtoi olla. Tyttö nousi nopeasti ylös ja juoksi ikkunaan katsomaan.
"En minä tiedä", sanoi hän, "mutta vieras ritari tuli myöhään kotiin, niin kertoi kyökkimestarin palvelija, ja hän puhui miesten päällikölle ja herra Torsten Juhananpojalle, että mäen toisella puolen oli kauhistuttava murha tapahtumaisillaan ja pyysi heiltä muutamia miehiä, niin hän toisi pahantekijän tänne drotsin käsiin. Hän sai miehiä ja tuopi nyt kaiketi tuossa pahantekijää…"
"Ritari Jostko … onko hän saanut selville rikoksen ja tuo nyt rikoksentekijää tänne…! Harrashan se jalo herra sitten onkin, luulin muuten hänen pitävän itseään liian hyvänä kuljeskelemaan maita ja mantereita."
"Hänen täytyy kait jotakin tehdä, arvoisa neiti, kun Krister-herra on poissa ja te olette häntä kohtaan niin epäystävällinen", vastasi tyttö yhä istuen ja katsellen ulos.