"Niin saamme purjehtia Pohjan ympärinsä!"
Mitä suurimmalla jännityksellä tarkastelivat Hirven miehet merenpintaa ja edessä olevia purjehtijoita. Ne eivät näyttäneet vähintäkään muuttavan suuntaansa. Jo katosi ensiksi huomattu alus muutaman pitkän saaren taa, ja pian katosi sinne sekin, jota perämies oli sanonut Kurjeksi. Mutta Hirvi ei muuttanut suuntaansa, vaan mies antoi kiristää purjeita yhä tiukemmalle saadakseen tuulen hyödykseen niin paljon kuin mahdollista. Hirvi puolestaan pani parastaan, ikäänkuin senkin sydän olisi hyppinyt ilosta, kun matkan tarkoitus nyt vihdoinkin oli saavutettavissa. Mentyään kappaleen siihen suuntaan kääntyi se tuulen alle, kulki hetkisen myötätuuleen saaren lounaiskärkeä kohden.
Sanaakaan ei enää lausuttu laivalla; kaikki vartoivat vaan sitä hetkeä, jona Kurjen kanssa törmättäisiin yhteen. Kukaan ei enää epäillyt, ettei peränpitäjä, jonka arvo oli noussut suunnattomasti pirunsolan tapauksen johdosta, pitäisi nytkin sanansa, vaikka tässä olikin yhtä mahdollisuutta vastaan kymmenen muuta.
Nyt kuljettiin mainitun pitkän saaren viertä ja tultiin yhä lähemmäs nientä, josta nähtäisiin oliko oikein laskettu. Vihdoin saavuttiin siihen; silloin käski perämies päästää purjeet "elämään", eli läpättämään tuulessa, joten Hirven vauhti lakkasi, vaikka se sentään vielä liikkui eteenpäin. Samalla käskettiin miesten pitää ankkuria valmiina, jos sitä tarvittaisiin.
"Jos olemme oikein laskeneet, herra Niilo, niin tulee Kurki nyt siksi kauas, että me voimme luovia tuulta vastaan … ja jollei niin käy, ei pieni lepo ole meille haitaksi!"
Kun hän oli puhunut, odottivat kaikki Hirven miehet hengitystään pidättäen ja katselivat niemenkärkeen, jonka takaa parin silmänräpäyksen kuluttua kuului ryske, kuin jättiläinen olisi kurikoinut vaatteitaan.
Äkkiä pisti niemen takaa esiin Kurjen terävä kokka, ja samassa kuului Hirvellä käsky kiristää purjeita, ja ennenkuin rosvolaiva ennätti tointua hämmästyksestä, joka sen nähtävästi valtasi huomattuaan Hirven, oli tämä jo päässyt niin hyvään tuuleen, että rosvot selvästi huomasivat mahdottomaksi enää paeta. Kurjella kuuluikin nuori, raitis ääni jakelevan taistelun alussa tarpeellisia käskyjä, ja samalla halkaisi ilmaa läpitunkeva vihellys niin vihlovasti, kuin olisi mielinyt kuulua maailman ääriin asti.
"Iskuhaat ulos!" huusi Niilo, mutta kääntyi samassa äkkiä perämieheen lausuen: "Mitä hän mahtaa tarkoittaa vihellyksellään, lieneekö se avunhuuto vai varoitusmerkki?"
"Tuhat tulimmaista, herra Niilo", vastasi mies, "kauppa-alus taitaakin kuljettaa sitä lastia, jota me etsimme, ja jos arveluni on oikea, niin on meidän turha tässä verta vuodattaa … vihellys oli varoitusmerkki eikä avunhuuto!"
Sillävälin lensi molemmista laivoista iskuhaat ilmaan, ja ne iskivät koukkunäppinsä vastustajain köysistöön vetäen laivoja liki toisiaan. Laivojen reunoilla syntyi kiivas ottelu, mutta kun Hirvellä oli isompi miehistö, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin taistelu siirtyi Kurjen kannelle. Ja etummaisena oli aina Niilo itse, hänen kalpansa välkkyi auringossa kuin tulenliekki ja mies toisensa perään vitalijoukosta kellistyi hänen eteensä.