Mutta ottelu Kurjen päällikön kanssa ei ollutkaan leikintekoa, vaikka hänen miehistönsä oli vähälukuinen, ja vaikka Kaarlo Knuutinpojan palvelijat ehkä olivat näidenkin rinnalla verrattomia. Niilon hyökätessä miehineen Kurjen kannelle, sattui tämän päällikkö olemaan uloinna kokassa. Niilo taasen oli ollut oman laivansa perässä, joten hän tuli vihollislaivankin peräkeulalle. Siten joutuivat päälliköt aluksi taistelemaan eri sivustoilla. Mutta äkkiä huomasivat oikean sivustan miehet Niilon puolella, että vihollisten päällikkö, joka oli aluksi taistellut suurella uljuudella, oli kateissa. Taistelun hälinässä eivät he kuitenkaan joutaneet panemaan siihen erinomaisempaa huomiota. Hän oli tietysti joko kaatunut tai luultavammin mennyt haavojaan sidottamaan, koska miehet jatkoivat taisteluaan yhtä urheasti.
Samassa rupesi kuulumaan voimakkaita iskuja köysistöstä taistelijain päitten päältä. Sinne katsoessaan näkivät miehet rosvopäällikön olevan mastossa hakkaamassa iskuhakain köysiä poikki, siirtyen toiselta toiselle.
"Kestäkää hetkinen, Jumalan nimessä!" huusi hän sieltä väelleen, "kestäkää, minä otan tämän laivan yksinäni!"
Ja tätä sanoessaan liukui hän viimeistä hakaköyttä myöten Hirven kannelle ja kohotti miekkansa iskeäkseen poikki senkin, joka oli nyt ainoana siteenä laivain välillä. Ne olivat jo erinneet toisistaan, niin että hyppäys Kurjesta Hirveen oli jo mahdoton, ja edellisen perämies osasi näppärästi yhä leventää väliä ja samalla antaa Kurjen mennä eteenpäin, että sen peräkeula oli pian Hirven laidan kohdalla.
"Hypätkää mereen!" huusi nyt Kurjen päällikkö, "voitto on meidän, ja tässä otimmekin Ruotsin marskin parhaan aluksen."
Samassa heittäysivät kaikki rosvot — jotka vaan voivat kättä tai jalkaa liikuttaa — mereen päästäkseen uimalla Hirven luo ja kiivetäkseen sen kyljillä riippuvia iskuköysiä myöten kannelle. Tämä kävi niin äkisti ja oli niin odottamatonta, että Niilo miehineen oli kotvasen kuin pilvistä pudonneina. Niilo vilkaisi Hirven kannelle, olisiko vanha urho vielä peräsimessä. Mutta hän oli poissa ja Niiloa pahoitti suuresti varomattomuutensa, kun taistelukiihkossaan jätti laivansa miehittömäksi. Hän tuli täydelliseen epätoivoon. Ainoa pelastamisen keino oli koettaa mennä rosvojen perään köysiä myöten Hirven kannelle — epätoivoinen yritys, mutta tällä hetkellä ainoa mahdollinen. Hän käski jo puolen miehistöstä seurata itseään tälle vaaralliselle tielle ja he olivat jo syöksymäisillään laivanreunalta mereen, kun kuului äkisti huuto:
"Herra Niilo, herra Niilo, tännepäin herra Niilo, tätä tietä!" Kaikki tunsivat äänen vanhan perämiehen ääneksi.
Niilo, joka oli tarttunut erään mastosta riippuvan köyden päähän aikoen sen avulla hypätä mereen, pysähtyi ja katsahti perään päin, josta huuto kuului. Hän huomasi silloin laivain vielä olevan jollakin käsittämättömällä tavalla toisissaan kiinni. Hän riensi kiireesti miestensä seuraamana perämiehen paikalle. Täällä näkivät he perämiehensä pitävän pitkällä keksillä Hirvestä päin Kurkea kiinni, mutta he näkivät vihollisten päällikön samassa kohottavan miekkaansa hänen päänsä yli. Hetki oli ratkaiseva, sillä jättiläisvoimistaan huolimatta ei mies voinut tehdä muuta kuin pitää laivoja yhdessä. Ja köysiä myöten kiipesi jo toinen rosvoista toisensa perään miekka hampaissa Hirven kannelle.
Mutta Niilo ei epäröinyt hetkeäkään. Mahtavalla hyppäyksellä oli hän Hirven kannella mitellen miekkaansa rosvon kanssa. Heidän välillään syntyi kahdenkamppailu, jota kannatti katsoa. Ensi kerran olivat laivain päälliköt nyt vastakkain, ja sankari-iskuja annettiin molemmin puolin. Tällävälin hyppäsi toinen toisensa perään Niilon miehistä tuon vaarallisen kuilun yli Kurjesta Hirveen, ja rosvoista lähestyi myöskin jo useita Hirven kokkaa. Mutta kummaltakin puolen jäätiin ihmetellen katselemaan päälliköiden uljasta taistelua. Silloin tapahtui jotain aivan odottamatonta, joka kerrassaan päätti taistelun.
Kurjen päällikkö pudotti äkkiä miekan kannelle ja ojensi molemmat kätensä Niiloa kohden.