"Niilo Bonpoika!" huudahti hän ääni omituisesti värähdellen. Hän ei ollut vielä varma, tohtisiko uskoa silmiään. Niilo tirkisteli puolestaan rosvon kasvoja, keksimättä mitään selitystä tämän käytökselle.
"Tunnetko minut?" kysyi hän.
"Tunnenko teidät?" vastasi rosvo melkein etelämaisella vilkkaudella, "tunnenko teidät… Ettekö muista Silfverhättania, ettekö muista Visborgin ankaraa herraa, Trued-ritaria?" Niilon katse osoitti hänenkin muistinsa vähitellen selviytyvän, jolloin suunnaton ilo kuvastui rosvon ahavoittuneilla kasvoilla.
"Brodde!" huusi Niilo viskaten hänkin miekan kädestään ja rientäen ojennetuin käsin rosvoa kohden.
Mutta tämä vaipui polvilleen kyynelten vuotaessa hänen perkirehellisistä silmistään. Hän peitti Niilon kädet suuteloilla. Synkkä, tumma miesjoukko katseli kummastuksella tätä omituista näytelmää. Yhdet kasvot vaan, tai paremmin yksi silmäpari hymyili, nimittäin Sven Sturen aikaisen vanhan meriurhon silmät. Hänen kasvonsa olivat peitossa, eikä yksikään laivan miehistöstä ollut nähnyt häntä. Kaikki pitivät häntä viheriän ritarin palvelijana, koska hän oli tullut samana päivänä marskin palvelukseen, kuin viheriäkin ilmestyi marskin hoviin. Hän kertoi jonkun kasvokivun tähden pitävänsä kasvojaan peitossa merellä ollessaan, ja kun ei tämä seikka koskenut muita kuin häntä yksinään ja kun hän oli ehtinyt saavuttaa sekä Niilon että Hirven muiden miesten suuren suosion, ei kukaan pitänyt tarpeellisena siitä sen enempää kysellä.
Nyt nousi Brodde seisoalleen ja lausui tovereilleen vielä liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Kuulkaa, te merten ja myrskyjen miehet!… Minä olen kerran vannonut kuuluvani tämän vihollislaivan päällikölle… En tiedä, huoliiko hän enää minusta joukkoonsa, kun olen joutunut ensimmäiset taisteluni taistelemaan toisaalla kuin hän ja ehkä myöskin sellaisissa olosuhteissa, ettei ritari haluaisi niihin ryhtyäkään. Mutta kukaan ei voi kohtaloaan vastustaa, ja minä en tahdo enää erota Niilo Bonpojasta. Hän on pelastanut henkeni, ja kun ei sadoista yksikään tohtinut kättään avuksi kohottaa, niin hän pelasti vanhan äitini ja minut Trued-ritarin hevosen jaloista… Ja nyt saatte te jatkaa taistelua jos mielenne sitä haluaa, — minä taistelen Niilo Bonpojan puolesta… Jos taas rupeatte kuten minäkin Niilo Bonpojan tai hänen herransa palvelukseen, niin takaan teidät uskollisiksi kunnonmiehiksi, jotka osaavat heiluttaa sekä nuijaa että kalpaa."
Useimmat rosvoista kohottivat kätensä ja huusivat seuraavansa päällikköään ja hänen ystäväänsä vaikka surman suuhun. Muutamat näyttivät epäröivän. Niilo Bonpoika lausui silloin lyhyesti, että kaikki ne pääsevät marskin palvelukseen, jotka olivat siihen vapaaehtoisesti suostuneet, mutta muiden täytyi antautua armoille. Ja kun he hyvin älysivät, ettei tässä ollut taistelua yrittäminenkään, täytyi heidän mukautua kohtaloonsa.
Silloin käski Niilo tuoda kavaltajan esille, joka oli siihen asti ollut Hirven kokkaan kytkettynä. Hän oli kurjassa tilassa, ja Niilo nuhteli häntä ankarasti hänen kehnon aikomuksensa tähden.
"Minun pitäisi oikeastaan hirttää sinut Kurjen emäraakaan, mutta kun asiat nyt ovat tälle tolalle kääntyneet, niin riittäköön toistaiseksi se rangaistus, jonka jo olet kärsinyt. Marski saa sitten itse ratkaista kohtalosi!"