Heidän sinne tultua oli aurinko jo laskenut ja meri punerteli iltaruskon hohteessa. Niilo seisoi kärsimätönnä laivan kaiteella odotellen veneen kuntoon panoa. Kaksi miestä tarttui airoihin, hän itse asettui keskiveneeseen ja Brodde tarttui peräsimeen.
V.
Kristofer=kuningas.
Oli huhtikuun alkupäivät. Ilma oli lämmin ja päiväpaisteinen. Tukholmassa oli tavaton liike niillä kaduilla, jotka veivät Eteläportilta Isolletorille, jossa marskin, eli nykyään drotsin, talo oli. Kaupunkilaisia kumpaakin sukupuolta liikkui edestakaisin Läntistä Pitkääkatua myöten kaupungin portilta Mustaveljesluostarin ahteelle asti — luultiin nimittäin marskin tulevan sitä tietä. Tämä oli aamulla saapunut rantaan laivastolla, jossa oli kymmenen isompaa ja pienempää laivaa. Kuningas oli hänet kutsunut Tukholmaan, ja kaikki kertoivat yksityiskohdittain hänen tulostaan. Marskilla oli mukanaan ritareita ja asemiehiä aina viiteensataan, "jotka olivat jokainen" — sanottiin — "pulskeimpia miehiä, kuin konsanaa on nähty."
"Mutta marski saa katsoa eteensä", sanoi muuan turhanviisas porvari naapurilleen seisoessaan eräässä vanhassa porttiholvissa, joka oli samalla muutaman kujanteen suuna, "marski varokoon itseään, kuninkaalla on jo hyvä silmä häntä kohtaan kruunajaisista alkaen viime syksynä… Ne kuiskeet, joita tässä on miehestä mieheen kulkenut, että marski olisi ansainnut kruunun paremmin kuin kuningas itse, ovat tulleet hänenkin korvilleen, ja monen puheiden mukaan ne ovat tuoneet hyviä hedelmiä…"
"Sehän on jo kauan ollut selvänä", lausui toinen porvari vihaisella äänellä. "Sanoihan lankoni, joka on hänen armonsa, arkkipiispa Niilon kirjuri, että kuningas oli jo syksyllä Upsalassa ollessaan kieltänyt marskia kulkemasta rinnallaan, kun he kerran menivät kirkkoon. Hän oli sanonut, että 'kansasta pitää hävitä se typerä jaaritus, että minun muka pitäisi olla palvelija ja teidän herra, kun kerran olette kauniimpi mies', niin hän sanoi!"
"Totta hän ainakin silloin puhui, pyhimysten nimessä", lausui taas edellinen porvari, "marskia kauniimpaa miestä ei ole maailmassa, eikä kukaan sen paremmin ansaitsisi kruunua kuin hän. Onpa varmaa, etteivät nuo saksalaiset, jotka taaskin, Jumala paratkoon, ovat ruvenneet niin mahtavina kohottelemaan päitään täällä, kuin me olisimme muukalaisia omassa kaupungissamme, — etteivät he tohtisi pitää nokkaansa puoleksikaan niin korkealla, jos täällä olisi ruotsalainen hallitsemassa… Rangaiskoon Jumala niitä, jotka sen tekivät, että marski sysättiin syrjään, hänen vertaansa ei toista tule!"
"Ei, ei koskaan!" lisäsi toinen varmasti, "ei koskaan tule hänen vertaistaan!"
Tämä tyytymättömyys, joka näkyi porvarien puheesta, oli levinnyt koko Tukholmaan, ainakin sen ruotsalaiseen väestöön. Kansa rakasti marskia, ja se vaino, jonka alaisena marski oli ollut sekä kuninkaan palattua kruunajaisistaan Upsalasta, että nyt, kuten huhu kertoi, — oli omiaan lujittamaan tätä rakkautta. Oltiinpa valmiit unhottamaan sekin, että tämä vaino lähti osaksi ruotsalaisista miehistä, niistä, jotka olivat jollakin tavoin joutuneet kärsimään marskin ollessa valtakunnan päämiehenä ja jotka nyt halusivat siitä kostoa ja korvausta. Innokkain niistä oli Kaarlon vanha vastustaja, valtakunnan drotsi, Krister Niilonpoika. Kuningas taasen puolestaan pelkäsi mahtavaa, kansan ihailemaa marskia, ja kuunteli senvuoksi mielellään kaikkia valituksia häntä vastaan saadakseen tekosyitä hänen valtansa vähentämiseen. Marski oli luopunut valtakunnan päämiehyydestä ja sallinut Kristoferin saada Ruotsin kruunun, saaden itse korvaukseksi koko Suomen, Ölannin ja Borgholmin. Mutta kruunajaiset olivat tuskin päättyneet, kun Krister-herra tuli Suomesta ja sai taivutetuksi kuninkaan tekemään sovintoehdotuksen hänen ja Kaarlon välille. Ehdot olivat vaikeat, mutta Kaarlo suostui niihin kuitenkin. Kristerin tuli siten saada Viipuri vapunpäivään asti 1442, Raaseporin linna neljäksi ja Korsholma neljäksitoista vuodeksi. Jos Krister sitä ennen kuolisi, tulisivat nämä linnat kuninkaalle. Linnoja seuraisi vielä läänit, s.o. koko Kaakkois-Suomi ja Pohjanmaa, joten Kaarlo menettäisi melkein puolet läänityksistään, mitkä neuvosto ja kuningas olivat läänityskirjalla nimenomaan luovuttaneet hänelle.
Noilla kahdella porvarilla oli siis hyvin syytäkin kutsua kuninkaan menettelyä Kaarloa kohtaan vainoksi. Se oli tehnyt hyvin ikävän vaikutuksen sekä marskiin itseensä että kansaan, eikä sitä voinut parantaa kuninkaan ystävällisyyskään, kun hän sitten Svartsjön linnassa "vei ristille" marskin tytärtä, s.o. oli tämän kummina. Porvarit pohtivat ja harkitsivat näitä asioita niin puolelta kuin toiseltakin haastellessaan edellä mainitulla paikalla.