"Kiitos teille siis tästä ystävyytenne todisteesta, Kustavi lanko…
Minä huomaan tarvitsevani hyvää ystävää täällä!"
"Ystäviä teillä on paljon, vaikkei kuninkaan seurueessa", vastasi Kustavi-ritari, "ja niiden joukossa olen minäkin, kuten olen aina ollut. Mieleni todisteeksi tarjoan teille nuoren poikani. Teidän seurueessanne on minun mieleisiäni nuoria miehiä … nuori sukulaisenne, Tord Kaarlonpoika, Niilo Bonpoika, … näkisin mielelläni Steenini heidän joukossaan…"
"Hän tulee heidän joukkoonsa!" vastasi Kaarlo vilkkaasti, "ja jos hän on teidän kaltaisenne ja jos hän on enonsa, urhean Ture-herran kaltainen, niin on hänen tulonsa minulle suuri ilo."
"Kiitos, kiitos, lanko, niistä sanoista … minä lähetän hänet kohta luoksenne!"
Ritari nousi lähteäkseen pois, mutta samassa tuli eräs kamaripalvelija sisään ilmoittaen herra Albrekt Mörerin, joka astuikin samassa huoneeseen. Kaarlo otti hänet ystävällisesti vastaan. Albrekt-herra lausui mielihyvänsä siitä, että marski oli noudattanut kuninkaan kutsumusta, mutta hänen sanainsa läpi kuulti selvästi, että herrat olivat melkoisesti pettyneet. Sitten hän ilmoitti kuninkaan haluavan nähdä häntä luonaan huomenaamuna kello 3 ja 4 välillä. Sitten hän läksi.
Seuraavat tunnit kuluivat eräitä sukulaisia ja vanhoja ystäviä vastaanotettaissa. Senjälkeen läksi marski Klaaran luostariin, jonka abbedissalle hän oli antanut ensi aviostaan syntyneen tyttärensä, Kristiinan, kasvatettavaksi. Hän viipyi siellä kauan ja palasi vasta myöhään illalla kaupunkiin. Seuraavana aamuna läksi hän kuninkaan luo, annettuaan tarpeelliset käskyt ja neuvot miestensä päälliköille.
Bykirkon kellon kolmea lyödessä astui hän ritareineen linnanportista sisään, ja vajaan puolen tunnin kuluttua siitä vei kuninkaan hovimestari, Pentti Juhonpoika (Oxenstjerna), Salestadin herra, hänet kuninkaan yksityiseen huoneesen. Huone oli sama, jossa marski oli asunut valtakunnan päämiehenä ollessaan, kuningas oli vaan sen toisella tavalla sisustanut. Siellä oli nimittäin sekä tavallisia ylhäisyyden ja rikkauden tuntomerkkiä, joita siellä oli Kaarlonkin aikana, kuten kalliita mattoja, tyynyjä ja tapetteja, arvokkaita hopea- ja kultakaluja y.m., että eräitä ylellistä ventoutta todistavia esineitä, jotka osoittivat enemmän levon kuin työn tarvetta.
Kaarlo vilkaisi sivumennen tätä komeutta, jota hän oli kyllä saanut nähdä matkustellessaan Saksanmaalla, mutta jota hän ei ollut huolinut omaan kotiinsa tuoda. Hänen huulensa menivät hymyyn, mutta samassa tuli kuningas huoneeseen.
Kristofer-kuningas oli pieni lihavahko mies. Hyvänsävyinen piirre antoi hänen yleensä hyvinmuodostuneille kasvoilleen miellyttävänlaisen sävyn, vaikkei hänessä muuten ollut vähääkään miehekkyyttä ja voimaa, jota ruotsalainen aina vaatii kuninkaaltaan. Hänen silmänsä eivät olleet ilman eloa, mutta se ei ollut miehekkyyden eikä tyynen voiman heijastusta, vaan se oli pikkumaisuuden virvatulta, tyhjää sisällötöntä leimahdusta. Ei hänestä ollut ulkonaisenkaan kuninkuuden kantajaksi, ja kuten pieni tulee suuremman rinnalla yhä pienemmäksi, niin näytti Kristoferkin häviävän aivan mitättömiin uljaan marskin rinnalla. Kansa on usein säälimätön arvosteluissaan, mutta yhtä usein se myöskin lyö niillä naulan kantaan. Niinpä se piti nytkin Kaarlo Knuutinpoikaa kuningasta parempana, mikä koski syvästi jälkimmäiseen. Se koski hänen heikointa kohtaansa, ja senvuoksi hän oli melkein sairaloisen kärkäs kuuntelemaan kaikkea, mikä voi marskia vahingoittaa ja hänen arvoaan alentaa.
Nyt oli tämä kansan lempimä mies hänen edessään. Hän ei voinut olla itsekseen myöntämättä hänen ulkonaista etevämmyyttään. Mutta se saikin hänen katkeruutensa kiihtymään ylimmilleen, ja kun hän koki sitä peittää ystävällisen ja hymyilevän naamarin taa, niin syntyi siitä omituinen myrkyllinen seos, joka on hyvin tunnettu seuraelämässä.