Hän kävi marskia tervehtämään tarjoten hänelle kätensä, ja pyytäen häntä viereensä istumaan. Tätä kohteliaisuutta oli marski kuitenkin liian viisas noudattamaan; hän katsoi paremmaksi jäädä seisomaan.
"Te olette koonnut paljon tyytymättömyyttä ja valituksia vastaanne, herra drotsi!" lausui kuningas, siten käyden asiaan suoraan kiinni.
"Ehkäpä", vastasi Kaarlo, "mutta laita on sellainen, että kuta vähemmin valittajia on, sitä pahemmin ne kirkuvat, että tietämätön voisi luulla niitä olevan paljo enemmän, kuin niitä todella onkaan."
"Vähä tai paljo, mutta niitä on olemassa, ja kuninkaana tulee minun katsoa, että kaikki saavat oikeutensa."
"Niin on, herra kuningas, se on teidän velvollisuutenne, ja minä toivon, ettette sulje minua siitä oikeudesta pois. Että minulla on vihamiehiä, olen tiennyt ennenkin, ja senvuoksi, jos muistatte, oli ensimmäinen asia, jota teiltä sopimusta tehdessämme vaadin, että kaikki mitä olin sitä ennen tehnyt ja toiminut olisi unhotettua, ja ettei minua eikä minun käskyläisiäni saisi niistä milloinkaan syyttää."
Kuninkaan haamo muuttui näiden sanain johdosta. Hän tähysteli tarkasti hyvin ruokottuja kynsiään ja lausui:
"Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta vetää teitä oikeuteen, mutta senpä saatte nähdä, olkaa kuinka mahtava tahansa! Kuninkaanvalani lienee aina painavampi kuin teille antamani lupaus."
"Jumala varjelkoon minua, herra kuningas, millään ehkäisemästä teitä kuninkaallisen valtanne käytössä. Sitä en tahdo, mutta en myöskään konsaan luovu niistä oikeuksista, jotka minulle kuuluvat!"
"Te puhutte pöyhkeitä sanoja kuninkaallenne, drotsi Kaarlo, ja minä tiedän mikä ne panee suuhunne, mutta saadaanpa nähdä, enkö minä voi siipiänne leikata!"
Kuningas rupesi hätiköimään yhä enemmän, ja marskin tyyni vakavuus ei saanut häntä suinkaan rauhoittumaan.