"Muistatteko, kuningas Kristofer", lausui marski, "kuinka sukulaisenne,
Eerik-kuninkaan, kävi…?"
"Ja te uskallatte muistuttaa minulle siitä…?" huusi kuningas hypäten ylös pehmeältä, kultaompeleiselta tyynyltä. Hän oli kiukusta kalpeana ja hänen silmänsä liekehtivät.
"Niin, minä uskallan", vastasi Kaarlo, "ja minä uskallan enemmänkin, minä sanon teille, kuningas Kristofer, että Ruotsin lain yli ette minulle ettekä kenellekään muulle mitään mahda, ja jos te rohkenette nostaa sormeannekaan minua ja Ruotsin lakia vastaan, niin te samalla nostatte kruunun päästänne!…. Nämä ovat sanani ja niistä vastaan, vaikka selkänne takana olisi sata Ruotsin miestä vertani vaatimassa. Te olette koonnut, kuningas, vihamieheni ympärillenne, mutta älkää unhottako, että niitä on vaan kourallinen ystäviini verraten, ja ne voivat toimittaa heille ja teille leikin, jota ette halua."
"Drotsi Kaarlo!" huusi kuningas täydessä raivossa, "drotsi Kaarlo…! Te saatte tyrmässä katua sanojanne, minä en aio sallia samanlaista kohtelua kuin sukulaiseni, Eerik… Ja että te julkenette minulle mainita hänen nimeään! Tahdon sanoa teille jotakin, minun kädessäni on eräs asia, joka tuottaa teille tuhon… Te kannatte nurjaa kilpeä kuningastanne ja isänmaatanne vastaan…"
Kuningas pysähtyi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä sana tekee paljastettuun kavaltajaan. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti, ikäänkuin olisi mielinyt syöstä kuolettavan keihään vihatun uhrinsa sydämeen.
Kaarlo hämmästyi myöskin. Hän älysi tosin heti, että tämä oli kavalain juonien hedelmiä. Mutta hän tiesi, että ne voivat olla hyvin mietittyjä ja että ne voivat perustua näennäisesti tosiin asianhaaroihin. Hänen mieleensä muistui myöskin eräs synkkä, kalpea ritari, joka sai sellaisten salajuonten uhrina häpeällisen kuoleman Söderköpingissä. Hän synkistyi, ja siitä sai hänen kuninkaallinen syyttäjänsä yhä suuremman varmuuden luuloonsa. Kuningas nautti marskin hämmennyksestä, ja saadakseen jutun samalla ratkaistuksi, soitti hän pöydällä olevaa kultakelloa. Kuninkaallinen kamaripalvelija astui sisään, ja kuningas käski hänen kutsua ritari Jost von Bardenvlethin huoneeseen. Moniaan hetken perästä tämä tulikin tervehtäen mitä sulavimmilla liikkeillä sekä kuningasta että marskia.
Mutta edellinen huusi hänelle, osoittaen kiihkolla marskia:
"Tuossa hän nyt on, Jost-ritari … puhutelkaa häntä, lausukaa syytöksenne, saattakaa hänet syyhyn, niin ratsastatte läänitysherrana Turun tai Viipurin linnaan, kumman vaan niistä haluatte; häneltä ne otetaan pois."
Kaarlon katse synkistyi, ja veri syöksyi hänen poskilleen kadotakseen niiltä samassa taas. Mutta norea ritari asettui hymyillen hänen eteensä.
"Kuninkaani tahto on minun lakini", sanoi hän, "ja niin vaikeata kuin minun onkin ruveta teidän syyttäjäksenne, herra drotsi, en voi toisin tehdä."