"Älkää suotta surkutelko velvollisuuttanne, herra Jost! — Minä olen valmis kuuntelemaan teitä", lausui Kaarlo kiiruhtain, kun ritari vitkasteli ikäänkuin sanoja etsien.
"Minulla on ollut surettava kohtaus erään miehenne kanssa, drotsi Kaarlo", lausui ritari vihdoin, "surettava enemmän sen vuoksi, että se niin pahoin häiritsee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan välejä, kuin minun vuokseni, vaikka minäkin, sanon sen vielä…"
"Turhaa", lausui Kaarlo, joka kävi jo kärsimättömäksi, "asiaan, ritari, asiaan!"
Ritari vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen. Mutta tämä oli selin heihin ja katseli akkunasta ulos, ettei ritari ensinkään saanut kysyvään silmäykseensä vastausta.
"Olin merellä", lausui ritari, "kuljin herrani ja kuninkaani asioilla, niin tapasin äkkiä erään noita vitalilaivoja, joita nykyään vilisee näillä pohjoisilla vesillä. Siellä oli ryöstettyä tavaraa, vieläpä kaikkein kallisarvoisinta…"
"Oh!" huudahti marski, mikä sai kuninkaankin kääntymään voidakseen tarkastaa hänen kasvojaan.
Mutta ritari kiiruhti lisäämään päästämättä marskia lausumaan, mitä aikoi:
"Laivalla oli kaksi ylhäistä neitoa, teidän sukulaisenne Briita Kaarlontytär oli toinen, toinen oli neiti Iliana Åkentytär… Minä sain ne vapautetuksi, mutta olin tuskin ehtinyt kääntää selkäni rosvoille ja lähteä tänne Tukholmaan, kun jouduin tekemisiin erään toisen aluksen kanssa, ja te tiedätte, mikä se oli, herra drotsi?"
"Arvatenkin joku miehiäni, joka oli ajamassa takaa noita rohkeita rauhanhäiritsijöitä, mutta jonka edelle ehditte."
"Niin, drotsi Kaarlo, hän oli eräs miehiänne, nimittäin Niilo Bonpoika. Mutta hän tuli omituisessa seurassa, joka ei oikein sovi teidän nimellenne ja asemallenne. Hänen kanssaan oli eräs vitaliveljes, vieläpä eräs hurjimpia, muuan Bartolomeus Voethin arvollisia oppilaita…"