Asia rupesi valkenemaan marskille, niinpian kuin hän kuuli Niilo Bonpojan nimen. Mutta käsittämätöntä hänestä oli, miten sitä nimeä voitiin lausua merirosvon nimen ohella. Ja tämä teki hänet hämillisen ja samalla synkän näköiseksi, mikä antoi hyvin tuulta hänen syyttäjänsä purjeisiin.
"Ja tämä Niilo Bonpoika tuli Hurjan Haukan kanssa vaatimaan neitoja minulta, vaatimaan niitä teidän nimessänne, drotsi, juuri teidän nimessänne … he yllättivät minut, kehotin, että asia annettaisiin kuninkaan ratkaistavaksi, ja rukoilin, ettei hän paljastaisi teidän nimeänne, herra drotsi, — ei mistään apua … he ottivat minun laivaltani väkisin neidot … ja silloin minä läksin tänne herrani ja kuninkaani luo uskomaan asiani hänen huostaansa."
"Siinä kuulette, drotsi!" huudahti kuningas asettuen puhkuvan punaisena Kaarlon eteen, "siinä kuulette! Te olette rikollisessa yhteydessä luovutetun kuninkaan miesten kanssa… Mitä teillä on sanottavaa…?"
"Te olette erehtynyt, herra kuningas", vastasi Kaarlo, mutta kuningas keskeytti hänet äkkiä.
"Uskallatteko sanoa vasten silmiäni, että minä olen erehtynyt, uskallatteko sanoa niin ritarin puheidenkin jälkeen?"
"Uskallan!"
Kuningas kalpeni kiukusta eikä saanut kotvaan sanaakaan suustaan.
"Minä uskallan sanoa, että te olette erehtynyt, herra kuningas", toisti Kaarlo, "ja te tulette sen näkemään, kun asia laillisesti tutkitaan. Niilo Bonpojan kunnian takaan hengelläni ja omaisuudellani. Minä olin itse lähettänyt sekä hänet että sukulaiseni, Tord Kaarlonpojan, ajamaan takaa rosvoja, jotka olivat tohtineet ryövätä nuo viattomat neidot melkein linnani edustalta, ja tämän ritarin puheesta kuulen, että se onnistuikin…"
"Riittää, riittää, drotsi Kaarlo", keskeytti kuningas, "en halua nyt kuulla vastaustanne. Tahdoin vaan näyttää, ettei muuta kuin viittaus minulta, niin vyöryy päänne maassa."
"Ja teidän kruununne samoin!" lisäsi Kaarlo järkkymättä.