"Sen saamme nähdä", lausui kuningas, "teidän asianne tulevat neuvostossa tutkittavaksi, sekä tämä että ne, joista muut teitä syyttävät. Neuvosto kokoontuu kello seitsemän, siellä näemme toisemme taas."
Kuningas oli nyt melkoista tyynempi. Kaarlo puolestaan tahtoi niinkauan kuin suinkin olla hyvissä väleissä kuninkaan kanssa ja lausui senvuoksi lähteissään:
"Minä haluan, että kaikki selkkaukset välillämme selviävät, vaikkapa laillisen oikeudenkäynnin kautta. Ja minä toivon, että te huomaatte, mitä ette ole nyt tahtonut kuulla, nimittäin että minä en mitään niin halua kuin saada olla teidän uskollinen palvelijanne."
Kuningas oli muuttunut. Mutta marski ei voinut käsittää, mikä hänet nyt oli niin äkkiä muuttanut. Ehkä sen vaikutti ritarin epävarmuus, joka ei oikein soveltunut hänen kerskumaansa urotyöhön, tahi ehkä kuninkaan luonne oli sellainen, että hän vihan ensi kuohujen jälkeen oli valmis taas korjaamaan, mitä oli kiukkutilassa rikkonut. Ja ehkä Kaarlon käytöskin ja hänen peloton puheensa saivat Kristoferin lauhtumaan ja pysäyttämään syytösaikeensa tähän.
"Jos asia on, kuten sanotte, herra drotsi", lausui kuningas lopuksi, "niin saatte piankin todistaa puheenne ja viattomuutenne, samoinkuin miestenne viattomuuden. Jätän teidät kello seitsemään asti. Neuvosto kokoontuu silloin. Ellei miehenne ole siksi saapunut … ymmärrättehän itsekin, että jos hän on halunnut käyttää samaa tuulta kuin Jost-ritarikin, pitäisi hänen jo paljoa ennen olla täällä … ellei hän siis ole täällä ennen neuvoston kokoontumista, niin täytyy minun katsoa asianne menetetyksi."
Turhaan etsi Kaarlo syitä tätä väitöstä vastaan; hän ei keksinyt mitään, ja ennenkuin hän ehti sanaakaan lausua, oli kuningas jo kääntänyt selkänsä ja lähtenyt pois.
Marski katseli suurilla silmillään hetkisen terävästi Jost-ritaria, joka oli yhä hymyilevänä ja leppeänä entisellä paikallaan. Hän oli pelkkää hyvänsuontia ja ystävällisyyttä.
"Katsokaa eteenne, ritari Jost", lausui Kaarlo vihdoin hieman ylenkatseellisesti, "katsokaa vaan, ettei tämä leikki tule teille kalliimmaksi kuin luulettekaan!"
"Minä täytän vaan armollisen herrani tahtoa!" vastasi ritari nopeasti, mutta samalla niin nöyrästi, kuin olisi vallan yhtä kernaasti pitänyt marskia kuin kuningastakin herranaan. Ritari Pentti Juhonpoika astui huoneeseen ja marski läksi pois. Mutta tullessaan kuninkaan saleihin näki hän kaikkialla pelkkiä olkapäiden nykäyksiä ja kaksimielisiä hymyilyjä, kuten aina tapahtuu, kun langennut suuruus tulee niiden pariin, jotka ovat hänen mahtinsa ja kunniansa perineet.
Kaarlo palasi hyvin kiihtyneessä mielentilassa asuntoonsa. Oli luonnollista, että kuningas tahtoi viedä asian niin kauas kuin suinkin. Ja nyt oli sattuma tuonut hänen käteensä rikollisuuden todistuksen marskia vastaan, vieläpä hyvin vaarallisenkin. Sillä mikään ei ollut tähän aikaan niin vaaranalaista kuin yhteyden pitäminen luovutetun kuninkaan kanssa. Sekä kaupunkien että maarahvaan silmissä alenisi Kaarlon arvo auttamattomasti, jos saataisiin toteennäytetyksi kuninkaan syytös, että hän oli salaisessa yhteydessä kuningas Eerikin kanssa. Tämä sieppasi kerrassaan hänen altaan sen kallion, jolle hän oli monien vaiheiden jälkeen lopulta päässyt — sillä mitä hän oli ilman rahvaan kannatusta? Mitä hän silloin voisi, vaikka hänellä olisi kaksi sen vertaa aseellisia miehiä, mitä hän voisi kuningasta vastaan? Ei mitään, ei mitään! — kuiskasi eräs ääni hänelle.