"Oletteko unhottanut ne kirjat, jotka kuningas on minulle antanut ja valtaherrat nimillään ja sineteillään vahvistaneet?" kysyi marski vastaukseksi. "Julistaako kuningas kolmen valtakunnan kuullen itsensä valapatoksi?"
"Kristofer-kuningas ei unhota valojansa, herra drotsi, mutta muistakaa te puolestanne, että suhteet ovat nyt peräti toiset, kun te olette ruvennut valtakunnan vihollisten yhdysmieheksi… Enempää en huoli sanoa…?"
"Ette, minä tunnen perinpohjin sen laulun, jonka kuningas nyt aikoo laulaa…"
"Yksi värssy lienee teille kuitenkin outo", sanoi baijerilainen purevalla hymyllä, "sen kuulin tiellä tänne tullessani, ja se puhuu enemmän kuin kaikki muut yhteensä…"
"Ja se on…?"
"Kuninkaan väki on ottanut viime yönä kiinni erään rosvolaivan, jolla oli viisitoista vitaliveljestä. Ja nämä kaikki tunnustivat teidän käskyläisenne, Niilo Bonpojan, herrakseen! Kuninkaan päällysmies, joka on ollut aina sitten ritari Jost von Bardenvlethin tulon metsästämässä, oli juuri kuninkaan luo menossa ja kohtasi minut tänne tullessani."
Kaarlo oli kuin salaman iskemänä. Hänen koko luontonsa nousi kuohuksiin, että hän sai vasta mitä suurimmalla vaivalla itsensä hillityksi. Äkkiä hänelle juohtui Klaus Lang mieleen. Jos tuollainen seikka on todella tapahtunut, niin täytyi Klaus Langin varmaan saada siitä tieto. Oli siis koetettava viivyttää ritaria, kunnes tämä palaisi. Molemmat sukulaisritarit tulivat tässä avuksi.
Sekä laamannista että Kustavi-ritarista oli tämä niin sadunomaista, että he nousivat paikoiltaan ja rupesivat ritarilta kyselemään tarkemmin tuosta merkillisestä tapahtumasta ja samalla osoittamaan, että sen täytyi olla ilmeisesti erehdystä. Heidän juuri tästä keskustellessa tempasi Klaus Lang oven auki ja syöksyi sisään. Hän oli todellakin kuullut rosvolaivan valtaamisesta. Eräs kuninkaan asemiehistä, jonka hän tunsi ja joka oli ollut mukana, oli kertonut, että eräs rosvolaiva oli valloitettu kiivaan ottelun jälkeen, jossa oli monta kaatunut. Niilo Bonpoikakin oli ollut joukossa, oli mies kertonut. Hän oli laivan päällikkönä ja hän oli taistellut äärettömällä miehuudella ja uljuudella, kunnes viimein surmanhaavan saatuaan sortui laivansa kannelle. Kuninkaanlaivan päällikkö, joka ei tuntenut häntä, kysyi silloin hänen nimeään ja hän oli kuollessaan kuiskannut: Niilo Bonpoika. Yleinen tyrmistys valtasi kaikki läsnäolijat Klaun lyhyen kertomuksen johdosta. Syvimmin se koski marskiin. Hän kääntyi selin toisiin ja vei kiivaasti kätensä silmilleen. Kääntyessään uudestaan Albrekt-ritariin päin, oli hän kalpea ja synkeä, ikäänkuin parantumattoman haavan saanut.
Vanha Tord-herra rupesi nyt katselemaan asiaa toisilla silmillä, kuin ensiksi jutun kuultuaan. Ja samalla paisuivat hänenkin tunteensa täyteen valtaansa, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut täyden selvyyden vaaran suuruudesta. Hän astui ritarin luokse tarttuen kovasti tämän käsivarteen.
"Tyttäreni", huusi hän pauhaavalla äänellä, kyynelten valuessa hänen pörröisten, harmaiden kulmakarvainsa alta. "Kautta elämäni, kuningas saa vastata minulle tyttäreni hengestä, tai hän ei ole parempi kuin Visborgin rosvokuningaskaan!"