"Kyllä voitte siihen luottaa", vastasi Hollinger, "minä vien Hirven Söderköpingiin tai Tukholmaan yhtä varmasti kuin pappi vei kalkin ehtoollisvieraan huulille, ja sitten…?"
Hollingerin ääni vapisi, mutta muuten ei hänestä näkynyt merkkiäkään siitä, että hänen karkean ulkokuorensa alla löytyi hellempiä tunteita. Vanhus hymyili ja näytti sisällisellä ilolla ajattelevan niitä menneitä aikoja, jolloin hän eleli Tosten ja muiden silloisten urhojen parissa. Ne miehet olivat tosin hieman raakoja ja hiomattomia, eikä niiden joukossa pidetty niin suurta lukua naarmuista ja arvista, mutta koskaan ei heidän keskuudessaan tapahtunut sanan syömistä eikä petosta. Heidän hiomattoman pintansa alla oli puhdasta kultaa.
"Sitten menet suoraa päätä marskin herra Kaarlo Knuutinpojan luokse, ja siellä näet Tosten", sanoi vanhus, "tahi, jos hyvin käy, tulee Tord-herra Haukalla vastaan, ja silloin näet hänet siellä… Niin, poika, nyt tiedät, mitä on tehtävä, anna kätesi tänne!"
Hollinger ojensi ukolle kätensä, ja siten oli lupaus vahvistettu.
"Näetkö tuolla rannalla tuvan, Hollinger?"
Hollinger nyökkäsi myöntävästi.
"Siellä elää eräs minun ja isäsi vanhoja ystäviä, ja minä tahdon levätä hänen luonaan tämän vartion perässä… Kun Niilo kysyy minua huomenna, niin sano, että me kyllä näemme toisemme taas, kun aika tulee, mutta että minä olen nyt ottanut lomaa. Älköön hän sitä pahaksi panko äitinsä ja äidinisänsä tähden… Sano hänelle niin ja käy peräsimeen kiinni… Ohjaa niin lähelle rantaa kuin voit, mutta älä minusta huoli … minä tunnen vanhastaan tämän tien!"
Hollinger astui peräsimen ääreen, ja vanhus katosi keskilaivalla olevan purjeen taa.
Nyt meni Hirvi läheltä sitä paatta, jolla kalastajanmökki oli — niin läheltä, että näytti kuin se olisi mielinyt asettua siihen lepoon. Hollinger katsoi hyvillään laivan tekemää mutkaa ajatellen itsekseen tehneensä tien niin lyhyeksi kuin ystävä konsanaan voi sen tehdä ystävälleen.
Hiljainen loiskaus kuului laivan ja rannan väliltä nostaen leveän hymyn
Hollingerin kasvoille.