Äkkiä käänsi Hirvi keulansa ulapalle. Silloin tuli eräs miehistä juosten ja huutaen henki kurkussa, että yksi mies oli hypännyt mereen.
"Se oli vedenhaltija!" vastasi Hollinger hymyillen. "Hiljaa, älä puhu sanaakaan, sillä se maksaa yhden miehen hengen, ennenkuin satamaan pääsemme!"
"Vedenhaltija?" kysyi mies kuiskaten, voimatta hillitä haluaan kuulla enemmänkin niin suuresta herrasta.
"Niin, ymmärräthän sen", selitti Hollinger leukaansa sivellen, "ettei Hirvellä olisi sellaista onnea ollut, ellei sillä olisi ollut vedenhaltijaa mukana… Katsoppas nyt, kun tuuli kiihtyy, mutta se on nyt livahtanutkin idän puoleen."
Mies meni ja Hollinger vilkaisi taakseen. Silloin hän näki mökin vieressä rannalla pitkän harteikkaan miehen kiipeävän rantatörmää ylös ja katoavan tuvan varjoon.
Mutta tuuli tuimeni ja Hirvi hyppeli aalloilla kuin neitonen kukkaskedolla.
Päivän sarastaessa oli ehditty hyvä matka etelään. Noustessaan aamulla kannelle äkkäsi Niilo ensimmäiseksi purjeen etelässä päin.
"Missä olemme?" kysyi hän.
"Tuolta kokan puolelta siintää Tukholman saariston ulkoreuna!" vastasi
Hollinger.
Niilo silmäsi perämiestä ja kysyi, kuka hän oli. Tämä sanoi nimensä selittäen kuinka oli tullut peränpitäjäksi, eikä Niilo sen enempää huolinut kysyä. Hän oli saanut niin suuren luottamuksen äidinisänsä vanhaa toveria kohtaan, ettei hiukkaakaan epäillyt uskoa laivan ohjausta sen käsiin, jota hän oli suosittanut. Se häntä kuitenkin vähän ihmetytti, että mies oli lähtenyt niin suu sanan pyyhkimättä laivasta pois.