Äkkiä vähän puolipäivän jälkeen, kun Niilo istui taasen neitojen kanssa peräkannella heitettyään jo kokonaan toivon nähdä Haukkaa, tuli eräs harmaapartainen laivamies isonpurjeen alitse heidän luokseen ja lähestyi Niilo-herraa.
"Ellen ole aivan pettynyt", sanoi hän, "niin luulen, että Haukka on vähän sivullapäin etelässä!"
Niilo ja neidot hyppäsivät ylös katsomaan alusta.
"Kauppalaiva se ei ole, se on varmaa ainakin", sanoi Hollinger vähän ajan päästä.
"Mutta se voisi olla…?" huudahti Iliana-neiti tarttuen Niilon käsivarteen.
"Se voisi olla", jatkoi Hollinger niin tyynesti, kuin asia olisi ollut vähäpätöisin maailmassa, "se voisi olla vitalilaiva!"
Iliana kalpeni, mutta Briita painautui Niiloa vasten.
"Onko se vitalilaiva?" kysyi hän katsoen luottavaisesti Niiloon ja koettaen näyttää niin rohkealta kuin voi kyynelten tippuessa hänen pitkäin silmäripsiensä välistä.
"Parasta on joka tapauksessa", vastasi Niilo, "että te, arvoisat neidit, menette kannelta pois."
Tuli kamalan jännittävä hetkinen. Koskaan ei Niilo Bonpoika ollut vielä vaaraa pelännyt, mutta nyt häntä pelotti niin oudosti, ettei hän sitä voinut itsekään käsittää. Mutta sitä kesti vaan hetkisen; se katosi pian, ja hän tunsi rohkeutensa palaavan ja voimansa kasvavan. Nyt hänen tuli taistella sydämensä lemmityn edestä. Silloin kuului taas Hollingerin ääni.