Kunnon vanhus oli aivan toisella tuulella saatuaan tyttärensä terveenä takaisin. Marski sanoi hymyillen säästävänsä arvostelunsa kuninkaasta siksi, kunnes oli saanut Viipurin linnan käsiinsä.
Keskustelu pysähtyi sitten hetkiseksi. Mutta sitä vilkkaammin haastelivat Niilo ja hänen nuori kumppaninsa. Nuori Steen oli tiedonhaluinen, hän kyseli kyselemistään kaikenlaista.
"Tuota kavalaa teeskentelijää", huusi hän pudistaen pientä nyrkkiään, "minä rankaisen vielä, kun jaksan, noita Natt och Dag-suvun herroja."
"Kun se aika tulee, Steen", hymyili Niilo, "niin levännee toinen jo ijäistä lepoaan, laamanni nimittäin, herra Pentti Steeninpoika, ja toinen, hänen poikansa, on katkerasti katunut tekoansa. Minä näin itse kerran hänen Engelbrektin haudalla Örebron kirkossa ruoskivan paljasta selkäänsä verille ja huutelevan syvimmän tuskan ja katumuksen sanoja tekonsa tähden!"
"Ja sitten, sitten?" kysyi Steen kärsimättömästi, "onko hän näyttänyt, että katumuksensa oli todellista? Minä olen kuullut, että hän on vastustanut marskia."
"Niin hän todella on, hän kuten kaikki muutkin sukulaiseni, Jumala paratkoon, isänikin…"
"Mutta te olette totisesti korjannut, mitä isänne ovat rikkoneet!" sanoi poika innostuneena katsoen Niiloa ystävällisesti silmiin.
"Jumala antakoon minulle voimaa täyttämään velvollisuuteni!" vastasi Niilo Bonpoika, ja hänen äänensä harras sävy ja hänen vaikuttava katseensa tekivät hyvän vaikutuksen poikaan.
Steen istui hetkisen pää kumarruksissa mitään lausumatta. Äkkiä hän katsoi kirkkain, varmoin katsein Niiloon.
"Isäni sanoi minulle", sanoi hän, "että kun tulen marskin hoviin, niin koettaisin saavuttaa jonkun vanhemman asemiehen ystävyyden, mutta jonkun sellaisen, jonka kelvollisuutta kiitetään … hän mainitsi erityisesti teidän nimenne, Niilo Bonpoika", lisäsi hän matalalla äänellä katsoen ujosti Niiloon.