Puolenpäivän seutuna tultiin Garnsvikiin, joka on nykyään järvenä, mutta menneinä aikoina sen kautta kulki vesireitti Biskopstunan rannikoilta syvälle Upplantiin aina Lundan ja Skeppstunan pitäjiin asti Säminghundran kihlakunnassa. Siihen oli vilkkaan liikkeen vuoksi syntynyt kauppala, jota kutsuttiin Folklandstingiksi. Vielä näihin aikoihin oli maa siellä hyvin vesiperäistä. Saaristolaisten laivakulku sen kautta oli kuitenkin lakannut osaksi hallituksen kiellon vuoksi, koska läheisen Sigstunan kauppa kärsi Folklandstingin kaupasta, osaksi maanpinnan kohoamisen vuoksi. Nykyään osoittavat Garnsvikin, Vadasjön ja Hedervikin järvet sekä näitä yhdistävät vedet tämän reitin vanhaa suuntaa, ja samoin todistavat monet nimet aina Skeppstunasta alkaen mereen asti sen ennen olleen olemassa.
Biskopstunan läheisyydessä levähtivät herrat parisen tuntia. Tämä talo kuului arkkipiispan istuimelle — sinne oli pahamaineinen arkkipiispa, Johannes Gerkenpoika, teettänyt kivirakennuksen. Sieltä jatkettiin matkaa Penningebyhyn, johon saavuttiin myöhään illalla.
Penningeby oli vedenympäröimällä saarella Länna- eli Vassbyjärven koillisrannalla. Järvestä kulki virta erääseen kapeaan merenlahteen. Rakennuksen muurit olivat ikivanhat, vaikka rakennus muuten oli ollut monien muutosten alaisena. Tornista oli avara näkyala järven ja ympäristön metsäisten kumpujen yli, ja kansa tiesi linnasta kertoa lukemattomia vanhoja muistoja ja tarinoita.
Täällä setänsä luona aikoi marski viettää muutamia päiviä ennen Suomeen lähtöään. Täällä tuli nuorelle Steen Sturelle myöskin ensimmäiset koetuksensa ansaitakseen Niilo Bonpojan ystävyyttä. Päivät kuluivat joko syvissä ja vakavissa keskusteluissa, joita vanhemmat herrat pitivät ja joihin saapui muutamia vähäpätöisempiä herroja lähiseuduilta, taikka metsästyksellä kartanon riistaisissa metsissä. Iltaisin kisailtiin ja tanssittiin suuressa salissa tai ruusulehdon nurmikolla. Mutta aina oli viheriä ritari näissä karkeloissa tavallisuuden mukaan nuorison pilan ja ivan esineenä.
Eräänä päivänä, kun vanhemmatkin herrat, laamannia lukuunottamatta olivat olleet metsällä, ja kun taas keräydyttiin nurmelle tanssimaan, kesti nuori Steen ensimmäisen koetuksensa. Laamanni istui erään suuren lehmuksen varjossa viheriän ritarin kanssa shakkia pelaamassa, ja lähellä heitä pelasi marski lautaa herra Kustavi Anundinpojan kanssa, nuorison kisaillessa ja laulellessa vähän matkaa heistä.
Kaunein kisailijoista oli kieltämättä laamannin nuorin tytär, Briita-neiti. Neljän viime vuoden kuluella oli hän kehittynyt lapsesta immeksi, eikä milloinkaan ole naisen sydän katsellut maailman kirjavuutta kauniimmilla silmillä kuin hän. Oli taivasta ja päivää hänen katseessaan, ja se taivas oli niin valoisa ja puhdas ja päivä niin lämmin, että selvästi näki hänen sydämensä vielä kokonaan säilyneen elämän häiritseviltä myrskyiltä. Iliana-neiti oli hänkin kaunis, mutta aivan toisella tavalla. Hänessä oli jotakin reipasta, voimakasta ja varmaa. Hän näytti olevan luotu taistelemaan onnensa edestä ja kantamaan pystyin päin vastoinkäymisiä, jos niitä sattuisi häntä kohtaamaan. Hänen suurista tummista silmistään loisti kypsyneen naisen sielu, ei lapsen mieli. Ulkomuodoltaan hän oli ihastuttava. Hänen runsaat, tummat kiharansa valuivat molemmin puolin mitä puhdaspiirteisimpiä, jaloimpia kasvoja, ja hänen hipiänsä oli hieno ja läpikuultava kuin marmori.
Briitan kauneus oli kuin hänen silmiinsä keskittynyt, mutta hänkin oli ihmeen kaunis. Hänen kasvonsa olivat enemmän pyöreähköt, huulensa pulleammat ja vartalonsa täyteläisempi. Mutta sielun aateluus väikkyi molemmista ja kun he nyt tanssivat kevein askelin lehdon kukkasten keskellä, näyttivät he hengettäriltä, jotka olivat tulleet tänne maan päälle ihmisiä ilahuttamaan ja lohduttamaan.
Ja kaikki saivat tulla yhtä lähelle näitä suloisia olentoja, kaikki saivat yhtä paljon iloita heistä. Oli ainoastaan yksi poikkeus — kun Niilo Bonpoika lähestyi Briitaa. Hymy ei tosin kadonnut hänen huuliltaan, mutta se ikäänkuin kelmeni ja kovettui; se oli siinä vaan ollakseen, mutta ei lämmennyt entiselleen; se oli kuin kukan terällä väräjävä kastehelmi, josta ei tiedä tuuliko vai aurinko sen poies pyyhkii. Ja lapsimaisuus ikäänkuin väistyi ja piilottui hänen silmistään Niilo Bonpojan häntä katsellessa. Tämä huomasi muutoksen ja etsi tarkkaan syytä siihen. Jo ensi näkemällä oli Briitan käytöksessä jotakin outoa, selittämätöntä. Hän tervehti tosin Niilon tullessa lämpimästi puristaen ystävällisesti hänen kättään ja hymyili hänelle, mutta kohta senjälkeen hän vetäytyi syrjään alkaen puhella ja laskea piloja iloisen herra Ove Laurinpojan kanssa.
Näin tapahtui ensi kohtauksessa, ja pahemmaksi se yhä kävi. Briita tuli Niilolle yhä enemmän arvoitukseksi, jota hän ei voinut toivoa koskaan selvittävänsä. Niin, hän ei nähnyt sitä lämmintä, sitä rakkautta uhkuvaa silmäystä, jolla neito seurasi häntä, kun tiesi, ettei kukaan sitä huomannut, Niilo varsinkaan! Hän ei tiennyt, kuinka ujo, kuinka tuntehikas ensimmäinen, puhdas rakkaus on, kuinka nuoren immen sydän vavahtelee, kuinka se ikäänkuin itseään pakenee, kuitenkin aina uudelleen palaten katselemaan, uneksimaan ja nauttimaan — taas sitten paetakseen.
Niilo kävi alakuloiseksi. Briita karttoi häntä nähtävästi, hän näytti oikein nauttivan siitä, että sai näyttää, kuinka vähän hän Niilosta välitti. Ja Niilo teki sen huomion, että Ove Laurinpoika aina sai osakseen hänen iloisimmat hymynsä, ja hänen kanssaan hän mieluimmin kisaili tanssissa ja leikeissä. Hänen kanssaan puhuessaan Briita myöskin oli kaikkein vapain, ja kun Ove jotakin kertoi, niin oli hänen katseessaan aina mitä herttaisin lapsekas hymy. Niin Niilosta ainakin näytti, ja kolkko kylmyys paneutui silloin hänen sydämensä ympärille, hän vetäytyi erilleen ja kulki mieluimmin yksinään metsästelemässä.