Niin hän oli tehnyt tänäkin päivänä, mutta oli tavannut metsässä Briitan ja Oven; jotka olivat siellä ratsastelemassa. He aikoivat juuri mennä erään pienen, syvän puron yli, joka juoksi kuohuten jyrkkäin kalliorantainsa välissä. Niilo, joka tunsi seudun paremmin, osoitti heille sopivamman tien ja sai silloin Briitalta katseen, joka muistutti hänelle entisiä aikoja. Se tosin katosi samana hetkenä, mutta se herätti kuitenkin häneen takaisin toivon, joka oli jo kuolemaisillaan. Hän kätki kuitenkin rakkautensa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja saapui muitten mukana ruusulehtoon. Hän oli ottanut osaa karkeloon, olipa hän tanssinut Briitankin kanssa, mutta huomasi selvästi, että se, mitä hän oli nähnyt tai luuli nähneensä aamupäivällä metsässä, oli ollut erehdystä ja senvuoksi hän vetäytyi leikeistä pois.
Silloin tuli Iliana-neiti hänen luokseen ja pakotti hänet puoleksi leikillä, puoleksi lempeällä vakavuudella tulemaan vielä tanssiin, vaikkapa kerran hänen kanssaan. Tämä tanssi oli juuri silloin käynnissä, kun vanhemmat herrat olivat istuutuneet lehmuksen alle. Mutta Ove-herra tanssi Briita-neidin kanssa. Tanssin loputtua jäi Niilo seisomaan Ilianan viereen. Hän oli niin ystävällinen ja lempeä, ja heidän seurustelunsa oli samaa vapaata, avomielistä ja eloisaa, joka oli syntynyt merellä Suomesta tultaessa.
"Taisi olla merkillinen matka, jonka teitte marskin kanssa, herra
Niilo", sanoi hän, "tuskin enää tunnen teitä!"
"Niinkö arvelette, neiti Iliana?" kysyi Niilo surumielisesti hymyillen.
"Tahi olette saanut täällä huolia, jotka tekevät teidät surulliseksi."
"Ja jos niin olisi?" vastasi Niilo katsoen kysyvästi neitoon.
"Sanokaa silloin se minulle… Ehkä voin auttaa tai neuvoa teitä!"
Hän hymyili niin kauniisti tätä sanoessaan, että se oikein lämmitti Niilon sydäntä. Mutta samassa hän sattui vilkaisemaan Briitaan, joka oli lähellä ja näytti niin kauniilta ja hyvältä, mutta leikki eräällä Oven antamalla kukalla. Tämä oli itse lähtenyt pois ja mennyt vanhempain herrain luokse lehmuksen alle.
"Te ette kuitenkaan voi!" vastasi Niilo, jäätävän kylmyyden taas levitessä hänen sydämeensä. Hänen poskensa olivat kalpeat, kun hän lisäsi, "enkä minäkään voi sanoa teille, mikä mieltäni painaa."
"Minä sanon sen sitten itse!" vastasi Iliana, "teidän sydämessänne on epäilyksiä erään tähden."