"Eikö minulla sitten ole syytä?"
Ei, oli jo Ilianan huulilla, ja hänen silmissään oli lohduttava katse, mutta hän ei ehtinyt edellistä lausua, ja jälkimmäistä ei Niilo huomannut. Lehmuksen alla tapahtui eräs kohtaus, joka veti sekä hänen että Iliana-neidin että kaikkein muiden huomion puoleensa.
Kun Ove Laurinpoika, mieli tulvillaan siitä menestyksestä, jonka luuli Briita-neitiin nähden saavuttaneensa, lähestyi pelaavia herroja, oli laamanni juuri lopettamaisillaan erään pelin viheriän ritarin kanssa. Vanhuksen silmistä loisti ilmeinen tyytyväisyys, sillä hän piti voittoaan varmana, ja shakkipelin voittaminen oli hänellä pienenä ylpeytenä.
"Olenpa varma, että asia on nyt selvä!" sanoi hän silittäen kädellään pitkää, hopeanvalkeata partaansa.
"Niin", vastasi viheriä ritari nauraen, "asia on selvä … te olette hävinnyt!"
Ja yhdellä vedolla teki ritari vastapelaajansa matiksi. Tämä ei tahtonut ensi harmissaan silmiään uskoa, ja sitten hän rupesi syytämään suustaan sanoja, jotka olisivat pahoin loukanneet jokaista muuta kuin tätä vastapelaajaa. Mutta viheriä istui kuin mistään tietämättä ja katseli hymyhuulin viattomasti Ove-herraa.
Tämä katsahti äkisti ympärilleen nähdäkseen, huomasiko Briita-neiti hänet, ja kun havaitsi niin olevan laidan ja kun ritarin katse samalla tuntui hänestä kiusoittavalta, tuli häneen äkkiä halu pitää hauskaa ritarin kustannuksella ja saavuttaa vielä yhden voiton iloiselta Briita-neidiltä. Hän otti senvuoksi äkkiä yhden shakkinappulan käteensä ja sanoi:
"Katsokaa vaan minuun, viheriä, siinä teette oikein, minä näytän teille, millainen nenänne on joskus maailmassa ollut." Hän tähtäsi sitten shakkinappulalla ja heitti sen niin, että se sattui ritarin typistettyyn nenään. Ritari sävähti, ja tuli leimahti hänen silmistään, joka olisi pahoin säikäyttänyt tuota nuorta miestä, ellei se olisi samassa sammunut. Nuori Ove-herra nauroi täyttä kurkkua lyöden kämmeniään yhteen. Laamannikaan ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.
Mutta oli eräs, joka ei nauranut, nimittäin nuori Steen Kustavinpoika. Hän oli koko ajan seisonut vieressä peliä katsellen ja hän oli huomannut, että niin hupsulta kuin viheriä ritari näyttikin, hän kuitenkin oli shakkipelissä paljon etevämpi vanhaa herraa, ja se oli ihmetyttänyt häntä niin, että hän oli aivan unhottanut naurun. Kun Ove-herra sitten tuli taasen ritaria pilkkaamaan ja ivaamaan, kuohutti se pojan verta, ja hänen poskilleen nousi suuttumuksen puna.
Kukaan ei kuitenkaan huomannut häntä, ja iloinen Ove-herra sieppasi jo toisen shakkinappulan ja kohotti kättään heittääkseen vielä kerran viheriätä ritaria. Samalla hän nauroi ja melusi sanoen aikovansa herättää ritarin muistia eloon. Laamannin katse synkkeni ja hän oli jo antamaisillaan varoittavan sanan nuorukaiselle, kun kymmenvuotias Steen äkkiä juoksi esiin antaen nyrkillään sellaisen iskun Ove-herralle, että tämä pudotti nappulan ja kääntyi harmistuneena Steeniin päin.