Tämä oli kuin öljyä tuleen, mutta senverta sillä kuitenkin voitettiin, että Ove-herra voi vetäytyä jotakuinkin eheällä sotakunnialla taistelusta pois, kun hän nyt ainakin voi saada hyvitystä jos tahtoi. Hän otti loukkaantuneen muodon, ja näytti ikäänkuin harkitsevan hyvityksen ehtoja, mutta katsahdettuaan ylöspäin huomasi hän Niilon jo kääntäneen hänelle selkänsä ja astelevan linnaa kohden taluttaen Steeniä kädestä.
Nuoriso kokoontui taasen leikkimään, ja kohta näytti äskeinen tapahtuma unohtuneen. Ainoa koko iloisessa seurueessa, johon ilo ei enää näyttänyt pystyvän, oli Briita-neiti, ja turhia olivat kaikki Ove-herran kokeet houkutella hymyä hänen huulilleen. Se katkeroitti nuorukaista ja sai hänen äskeisen häpeänsä pistelemään yhä kipeämmin hänen mieltään.
Mutta Niilo ja Steen astuivat käytävää myöten linnaa päin. He kävelivät kauan äänettöminä, mutta vihdoin kysyi poikanen hiljaisesti:
"Oletteko tyytyväinen minuun?"
"Olen!" vastasi Niilo puristaen hänen kättään, "sinulla on sydän paikallaan, poikaseni! Kiitos siitä teosta!"
Steen tunsi rintansa paisuvan, ja helakka puna kohosi hänen poskilleen. Sitten ei puhuttu enää mitään. Tultuaan kivitetylle pihalle erosivat he toisistaan. Steen näki haukkamestarin hommailevan haukkain kanssa ja lähti sinne, osoittaen kysymyksillään olevansa perehtyneempi lintujen hoitoon, kuin olisi luullutkaan.
"Kenen tuo kaunis haukka on?" kysyi hän osoittaen erästä suurimpia ja vahvimpia.
"Se on harmaa haukka", vastasi mestari, "sitä käyttää Briita-neiti tavallisesti."
Ja poika koetteli tuntijan silmillä haukan selkää ja kaulaa. "Hyvin ruokottu, hyvin muodostunut eläin!" sanoi hän näyttäen niin peräti ymmärtäväiseltä, ettei haukkamestari voinut olla hymyilemättä hänelle.
Mutta poika ei siitä huolinut, Hän otti aivan rauhallisesti harmaan haukan käteensä punniten sitä, kuten oli nähnyt metsästäjäin tekevän, ikäänkuin kokisi linnun painosta päättää, kuinka vahva sen luusto olisi, ja kuinka paljon voimaa löytyisi sen jäntereissä.