Hän keskusteli kauan haukkamestarin kanssa, ja hänen vielä ollessa siellä, tulivat vanhat herrat jo linnaan päin, ja vähän matkaa heistä tulivat nuoret. Steen katseli tarkasti heitä kaikkia, mutta se, jota hän etupäässä halusi nähdä, kääntyi selin juuri pihalle tullessaan. Tämä näytti Steenistä kummalta, ja hän ajatteli mielessään, että eiköhän vaan juuri hän siihen määrään pelättänyt ylimielistä nuorta miestä, ettei hän uskaltanut tulla. Katseltuaan sitten muita, kaipasi hän heidän joukostaan sitä, joka oli häneen tehnyt parhaimman vaikutuksen kaikista, nimittäin Briita-neitiä. Hän ei kuitenkaan välittänyt niin paljoa tästä vaan meni yksin jäätyään takaisin haukkatarhalle, vihelteli ja heitti tutkivan silmäyksen komeihin lintuihin. Viimein hän ojensi kätensä haukalle, ja lintu katseli häntä ensin toisella silmällä, sitten toisella ja hyppäsi sitten keveästi hänen sormelleen. Ylpeänä kuin kuningas meni hän sitten, tuo kaunis lintu kädellään, pihan yli ja astui siihen torniin, jossa oli Niilo Bonpojan huone.
Se oli tyhjänä. Mutta eteläinen ikkuna oli auki, ja ilta-aurinko paistoi sisään vastaisesta ikkunasta. Steen meni avoimen ikkunan ääreen ja näki siellä jotakin, joka kokonaan veti hänen huomion puoleensa. Sieltä näkyi ruusulehto ja niityt, joilla oli karkeloitu; siellä hän näki suuren lehmuksen vieressä valkopukuisen naishaamun, jonka hän tunsi Briita-neidiksi, ja hänen edessään oli polvillaan Ove-herra, joka nousi juuri seisoalleen Steenin tullessa ikkunan ääreen. Jonkun matkaa heistä näki hän Niilo Bonpojan.
Mutta Steenin katsellessa, mitä lehmuksen luona tapahtui, oli harmaa haukka ruvennut terävillä silmillään tarkastelemaan huoneessa olevia esineitä, varsinkin muuatta.
Suurella tammipöydällä oli pienehkö puulaatikko erinomaista tekoa, ja sen vieressä oli runsailla jalokivillä koristettu kultainen kaulaketju. Se sädehti ja välkkyi ilta-auringossa, kuin joku taideniekka kääpiö olisi istunut näkymätönnä pöydän ääressä liittelemässä auringonsäteistä koristetta, jollaista ihmissilmä ei vielä ole nähnyt.
Harmaan haukan pyöreät, säihkyvät silmät pienenivät ja laajenivat, se kohautti siipiään, käänteli päätään joka taholle, mutta kiintyi taas katselemaan loistavaa korua.
Yhdellä heilauksella se siirtyi pöydälle pojan olkapäältä, johon tämä oli antanut sen istua.
Äkisti, mutta voimakkaasti tarttuivat sen keltaiset kynnet ketjuun, ja suhisten pujahti harmaa haukka Steenin editse korkealle sinitaivaalle, viiltäen hurjasti ilmaa avaroissa kehissä ja pitäen varmasti kynsissään loistavaa ketjua.
Vihdoin, kun lintua itseään ei enää voinut eroittaa, näkyi taivaalla kuin tulen säkene kohoavan näkinkengän kehissä ylöspäin.
Poika seisoi kuin ukkosen iskemänä kädet ojennettuina ja suu ammollaan katsellen, katsellen…