Mennyt.
Pää täynnä synkkiä ajatuksia tuli Niilo Bonpoika huoneeseensa erottuaan Steenistä. Hän oli nyt varma siitä, ettei hänellä ollut toivomista saada väliään Briitan kanssa enää entiselleen. Hän rakasti tätä suloista neitoa, eikä hän voinut sanoa, missä ja milloin tämä rakkaus oli syttynyt hänen sydämeensä. Hän ei ehkä vieläkään täysin tajuaisi rakkauttaan, ellei neidossa olisi tapahtunut tuota omituista äkillistä muutosta, jota hän ei osannut selittää.
"Teillä on epäilyksiä erään tähden", oli Iliana-neiti sanonut, ja Niilo toisteli itsekseen yhäti niitä sanoja, ja hymy hänen huulillaan muuttui yhä katkerammaksi. Ei, hän ei epäile — niin hänen ajatuksensa päättyivät — hän ei epäile, hän on aivan varma. Hän ei mitään enää toivonut. Se on mennyttä.
Tulla onnelliseksi — hän tunsi, että olisi voinut tulla onnelliseksi, jos olisi saavuttanut tämän tytön rakkauden. Sitten hän tarkasteli tätä rakkauttaan joka puolelta ja muisteli piispavanhuksen sanoja sekä kyseli itseltään, vetäisikö tämä onni, jota hän kuvitteli mielessään, häntä pois siitä tehtävästä, joka hänellä oli miehenä.
Kiusaus! — lausui eräs ääni hänen sielussaan, ja hän kuunteli sitä pelvolla ja koetteli vaistomaisesti kädellään kaulaansa, jossa taikakoriste tavallisesti oli. Hän oli heti Kalmarinmatkalta tultuaan ottanut ketjun kaulastaan ja säilyttänyt sitä pienessä puulaatikossa, jonka aikoi viedä arkkihiippakunnan tuomiokirkkoon, kunnes voisi lähemmin määrätä, jättäisikö sen sinne vai lähettäisikö sen johonkin muualle. Nyt heräsi hänessä se ajatus, että rakastetun kylmäkiskoisuus ehkä oli seuraus siitä, että hän oli pannut kaulaketjun pois, ja että hän siis voisi taasen saavuttaa neidon rakkauden, jos uudestaan panisi sen kaulaansa. Kiusaus ilmestyi siis nyt hänelle ihanimmassa ja täydellisimmässä muodossaan..
Hän otti esille puulaatikon, avasi sen, otti kaulaketjun käteensä ja katseli sitä tarkasti. Sen ihanat kivet välkkyivät omituisella loistolla. Hän punnitsi sitä kädessään katsellen taittuneiden valonsäteiden vaihtelevaa säihkettä. Panisiko sen kaulaansa, käyttäisikö sen salaista voimaa saavuttaakseen onneaan … voihan hän sitten uhrata sen ja luopua siitä ainaiseksi…? Riehuvia ajatuksia tulvasi hänen mielensä täyteen, melkein tukahuttaen hänet, ja kaikki ne huusivat: ota se, ota se, sinunhan se on! Hän tarttui jo ihmekalun lukkoon ja avasi sen. Hurja tuli loisti hänen silmistään. Hän oli viemäisillään sen kaulaansa, mutta silloin hän sattui katsahtamaan laatikon kanteen, johon hän oli leikkauttanut sanat: "Voi lupauksenrikkojaa!" Kesti silmänräpäyksen ajan, ennenkuin nuo sanat ehtivät tunkeutua hänen sielunsa syvyyteen. Hän toisti niitä värittömällä äänellä itsekseen, ja oli kuin hänen henkensä olisi jo ollut niin ketjun tuottaman onnen vallassa, ettei voinut enää kääntää siitä katsettaan tai vapautua sen tenhosta.
Tämä oli koettelemus, jota Niilo ei ollut koskaan voinut arvata. Mutta koettelemuksen hetki tulee kerran joka ihmisen elämässä, yhtä varmasti kuin lupauksenkin hetki. Tulee hetki, jolloin ihmisen pitää näyttää, jaksaako hän uhrata kaiken sen edestä, minkä on lupauksen ylevänä hetkenä vannonut pyhänä pitävänsä, tulee hetki, jolloin tämä näyttää inhottavalta, koska se sotii hänen sydämensä toiveita vastaan ja näyttää kutistuvan vähäpätöiseksi näiden rinnalla. Kokonainen maailma onnea, kunniaa, vapautta leviää hänen ihastuneen silmänsä eteen, ääretön ihanuus kutsuu häntä luokseen. Ja tämän runsauden kangastaessa hänelle, unhottaa niin helposti, että toisellakin puolen löytyy runsaus, mutta sellainen, jolla ei ole ulkonaista loistoa, vaan joka päinvastoin usein ilmenee rumassa ja pelottavassa muodossa. Mutta näistä on ihmisen kuitenkin toinen tahi toinen valitseminen, hänen tulee joko kaikki hyväksyä tai kaikki hyljätä. Ja jos hän valitsee varjonjättäen todellisuuden, niin hän samalla omin käsin kytkee jalkansa orjankahleisiin. Aluksi ei hän sitä sokeudessaan huomaa, kun viettelyksen petollinen sulous häntä häikäisee, ja huomattuaan sen vihdoin, on palaaminen jo myöhäistä. Hänen otsalleen on jo painettu orjan polttomerkki, ja harvoilla on enää sitten voimaa sitä siitä poistaa.
Kuka lähettää tuulen, joka repii reijän mustaan pilviseinään päästäen auringon valaisemaan maailmaa! Hän lähettää myöskin taistelun hetkenä vilvoittavan, taivahisen tuulahduksen siihen ihmissydämeen, jota on huolella hoidettu ja joka on vakavasti pyrkinyt uhrautumaan sen puolesta, mikä on hyvää, kaunista ja oikeata maailmassa. Hän koettelee, mutta Hän ei muserra, kiusaus on elämäksi eikä kuolemaksi. Näistä sanoista: voi lupauksenrikkojaa! levisi Niilo Bonpojan sieluun hänen tietämättään valo, joka sai hänen katselemaan kaikkea aivan toisella tavalla.
Pelkuri voi rikkoa sanansa, voi hyljätä pyhimmät aatteensa; vapaa, ponteva mies ei!
Ja hän tempasi voimakkaasti koristeen kaulastaan heittäen sen pöydälle ja astui toisen ikkunan ääreen.