Mutta hänen koettelemustensa mitta ei näyttänyt olevan vielä täysi. Kun hän oli tuskin saanut riistetyksi mielestään sisällisen taistelunsa ristiriidat ja saavuttanut jonkinlaisen tasapainon — niin kohtasi häntä nyt eräs näky, joka olisi epäilemättä musertanut hänet ja tehnyt tyhjäksi sen voiton, jonka hän oli juuri saavuttanut itsensä yli, ellei hänen tahtonsa olisi edellisessä taistelussa karaistunut.

Hän näki sydämensä lemmityn lehmuksen varjossa. Hän oli niin yli-inhimillisen kaunis, että olisi kernaasti antanut henkensä hänen edestään. Ja häntä lähestyi Ove Laurinpoika. Se oli sen kohtauksen alku, jonka lopun Steen Kustavinpoika sai nähdä. Ove riensi kiihkein askelin neitoa kohden. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, se näkyi kaikista hänen eleistään. Hän puhui kauan neidolle, näyttipä hän kyyneleitäkin vuodattavan, ja neito katsoi useamman kerran häneen.

Sitten lankesi Ove-herra polvilleen ja tarttui neidon käteen sitä suudellen, ja tämä antoi hänen pitää käden ja näytti hymyilevän hänelle.

Tämä oli tuskan kalkki pohjasakoineen Niilo Bonpojalle. Mutta juuri sitä juodakseen, voidakseen itselleen ja omalletunnolleen vakuuttaa voittonsa varmuutta, päätti hän mennä lähemmältä katsomaan tuota kohtausta.

Ja hän riensi huoneesta portaille ja sieltä pihalle. Hän oli tuskin ehtinyt nostosillalle, kun Steen tuli haukkatarhasta pihalle kädessään harmaa haukka ja meni vuorostaan torniin.

Jos Niilo Bonpojalla olisi ollut oikea kuuntelijan taito, niin olisi hän tällä matkallaan varmasti koonnut aivan toisia kokemuksia kuin hän nyt kokosi. Hän astui tosin siksi paljon sivulle, etteivät Briita ja Ove aluksi häntä huomanneet, mutta se tapahtui enemmän sattumalta kuin tarkoituksella. Tultuaan niin lähelle, että voi kuulla heidän keskusteluansa, pysähtyi hän, mutta ei minkään lehtiverhon taa, vaan niin, että nuo nuoret hyvästi voivat hänet nähdä. Etteivät he oitis häntä huomanneet, johtui heidän mielensä jännitystilasta.

"Annatte siis anteeksi", kuuli Niilo Ove-herran sanovan. "Oi, saan siis olla varma, että olette antanut sen anteeksi!"

"Kyllä, kyllä!" vastasi Briita.

"Ja rakkautenne, rakkautenne, Briita … sanokaa, sanokaa, olenhan saavuttanut senkin?" rukoili Ove äänellä, joka ilmaisi hillitöntä mielenkuohua.

Nyt kohotti Briita päätään ja äkkäsi Niilo Bonpojan kalmankalpeat kasvot, ja päästi kauhistuksen huudon.